Kauko Röyhkä arveli Facebookissa, että ”tulva-aalto nousee ja vie kiljuvat fleetfoxit ja midlaket mukanaan”. Rumban Jussi Saarinen puolestaan liittyy kriitikkokaanoniin ja ylistää levyä maasta taivaisiin. Mitä mieltä itse olet?
Teksti: Jussi Saarinen, kuva: David Belisle
Fleet Foxes: Helplessness Blues
Sub Pop
Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain ajatonta.
Helplessness Blues on kuin arvokkaasti kulunut seepiansävyinen valokuva. Se tuo mukanaan muistot ajasta, jota markkinatalous ei vielä ollut läpikotaisin mädättänyt. Aivan kuin Fleet Foxes eläisi aikana, jolloin musiikki vielä nautittiin albumin mittaisina annoksina, ja jolloin levyihin paneuduttiin niiden ansaitsemalla hartaudella.
Seattlelaisbändi sukeltaa menneeseen häpeilemättä. Silti sen haikailevassa katseessa on persoonallinen pilke. Vahva nostalgia väritti myös yhtyeen debyyttialbumia, vaikkakin tummemmin sävyin.
Fleet Foxes ei kuitenkaan ole ikinä ollut mikään wannabe-retrobändi. Oman aikakautensa vieroksuminen on sille ainoa tapa olla olemassa.
Bändin toinen albumi on rikas äänikollaasi, jossa 1960-luvun folk, psykedelia ja soft rock sulautuvat toisiinsa. Se yhdistää Simon & Garfunkelin seesteisyyden, Fairport Conventionin aistikkuuden ja Neil Youngin Harvest-ajan jämäkkyyden luontevin pensselinvedoin.
Kehuttua debyyttiä seuraava kakkosalbumi on usein väkinäinen hätähuuto. Fleet Foxesiin sääntö ei näytä pätevän. Uuden levyn yleistunnelma on vapautunut, jopa veikeän poikamainen. Biisimateriaali rönsyilee valtoimenaan ja pop-kliseillä pyyhitään lattiaa.
Myös soitinarsenaalia on laajennettu. An Argumentin lopusta löytyy kakofonista häröilysaksofonia, ja The Plains / Bitter Dancer -kappaleessa kuullaan Jethro Tull -progehuilua.
Suurimman huomion varastaa Robin Pecknoldin laaja-alainen ja kaihon täyttämä ääni. Laululle on raivattu tietoisesti enemmän tilaa, ja perinteisiä bändisovituksia on karsittu rankalla kädellä.
Monimuotoisuudestaan huolimatta Helplessness Blues muodostaa eheän kokonaisuuden, joka jakautuu selvästi a- ja b-puoliksi. Jos alkupuolisko säteilee kuin alkukesän nouseva aurinko, on jälkipuolisko ennemminkin soundtrack hitaasti himmenevälle elokuiselle illalle.
Fleet Foxes ei kumartele ketään ja uskoo itseensä. Se tiedostaa historian, muttei jää siihen loukkuun. Ja ennen kaikkea se onnistuu jälleen luomaan upean levyllisen ajattoman kaunista musiikkia.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/11
Oletko Kaukon vai Jussin kannalla? Kuuntele levy tästä ja valitse puolesi.