”Glasgowlaisyhtye onnistuu kiertämään menestyksen jälkeisen krapulan White Liesia paremmin, mutta aikamoinen paluu todellisuuteen Euphoric Heartbreak tulee bändille olemaan”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Columbia Records
Glasvegas: EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\
Columbia
Skottibändi ei toista debyyttinsä taikatemppua niin hyvin kuin voisi toivoa.
Menneen vuosikymmenen brittirocktulokkaista White Lies sössi oman tilaisuutensa luvattoman pahasti tammikuisella kakkoslevyllään. Nyt on Glasvegasin vuoro kokeilla onneaan.
Glasgowlaisyhtye onnistuu kiertämään menestyksen jälkeisen krapulan lontoolaisia kollegoitaan paremmin, mutta aikamoinen paluu todellisuuteen Euphoric Heartbreak tulee bändille olemaan.
Glasvegasin eponyymi debyytti syksyltä 2008 ei ollut koko mitassaan timanttinen, mutta albumin Daddy’s Gone-, Geraldine- ja It’s My Own Cheating Heart That Makes Me Cry -sinkkujen vahvistama parempi puolisko oli uskomattoman hienoa kuultavaa.
Floodin johdolla Glasvegas on rakentanut levylle valtavan soundin, jota voisi kutsua vaikkapa stadion-shoegazeksi. The Jesus & Mary Chainin tai The Twilight Sadin sijaan Glasvegasin lähimmät yhtymäkohdat löytyvät tällä kertaa The Killersin kaltaisista rocksuuruuksista. Varsinkin nopea Shine Like Stars voisi ihan hyvin olla Killersiä testaamassa kaikuisampaa soundia.
Levyn kaari rakentuu kolmen kiintopisteen ympärille. Intron jälkeen käynnistyvä World Is Yours on hämmentävällä tavalla koukeroisesta rakenteestaan huolimatta pätevä pelinavaaja.
Laulaja James Allanin isästä kertova puolivälin Dream Dream Dreaming vie Glasvegasin paatoksen toistaiseksi korkeimpiin sfääreihin, josta liu’utaan niin ikään onnistuneen I Feel Wrong (Homosexuality pt.1):n kautta levyn varsinaiseen avainbiisiin. Kaiken ahdistuksen jälkeen vapautunut Euphoria, Take My Hand -ensisingle tuntuu täydellisen puhdistavalta. Se on Euphoric Heartbreakin ainut debyytin parhaimmiston tasolle nouseva kappale.
Varsinkin levyn alkupuolelle mahtuu reilusti keskinkertaista materiaalia. Siitä ei kuitenkaan käy syyttäminen bändin uutta rumpalia Jonna Löfgreniä, koska hänen soittotyylinsä on World Is Yours -biisiä lukuun ottamatta yllättävän lähellä debyyttilevyn Caroline MacKayta.
Käytännössä Glasvegas-leirissä kaikki on ennallaan Allanin älytöntä aksenttia, sosiorealistisia tekstejä ja kaikumieltymystä myöten. Ero entiseen ilmenee biisimateriaalin tasossa. Silti bändin melodiat ovat parhaimmillaan toivotun huumaavia. Se osoittaa, ettei Glasvegasin lahjakkuus ole oikeasti mihinkään kadonnut, vaikka siltä välillä tuntuukin.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/11
Osuuko arvostelija oikeaan vai meneekö mielipide metsään? Kuuntele albumi tästä.