Arviossa Nightwishin Imaginaerum: taiten taottua poskettomuutta

30.11.2011

Jee jee, tänään se on kaupoissa. Millainen möhkäle siitä tuli? Lukaise uusimmassa Rumbassa julkaistu levyarvio tästä. Perjantaina ilmestyvässä numerossa puolestaan katsotaan, mitä tapahtuu, kun jyrkän linjan punkkari haastaa haastattelupöydässä romantikko-Holopaisen. Stay tuned!

Teksti: Saku Schildt, kuva: Ville Juurikkala

Nightwish: Imaginaerum
Nuclear Blast

Tuntuu arveluttavalta arvioida levyä yhden kuuntelun perusteella. Nightwishin uusinta albumia esiteltiin medialle lokakuun alussa Finnvox-studiossa, eikä uusintakierrosta ollut myöhemmin tarjolla. Onneksi bändin vahvuuksiin kuuluu, että yleisestä massiivisuudesta huolimatta sen musiikin sisäistää nopeasti.

Itse asiassa tämä on osa Nightwishin identiteettiä. Bändin albumit ovat kuin säveliksi käännettyjä toimintaelokuvia: vauhdikkaita, helposti seurattavia eepoksia, jotka kirkkaimpina hetkinään herättävät myös syvempiä ajatuksia.

Sanalla sanottuna Imaginaerum on puhdasta hömppää. Hyvällä tavalla, siis. Levy on hömppää samalla tavalla kuin vaikka Taru Sormusten Herrasta -elokuvat ovat hömppää.

Bändin tavassa hukuttaa kuulija mannerlaatan kokoisiin orkestraatioihin ja sadunomaisiin tarinoihin on jotain vaivaannuttavaa. Pompöösin ulkokuoren alla kimaltaa kuitenkin hienoja biisejä, jotka toimisivat vaikka hanurilla säestettynä.

Imaginaerum havahduttaa entistäkin vahvemmin siihen, että Nightwishin musiikissa on perinteinen metalli jäänyt taustalle. Kappaleita ei hallitse särökitara, vaan ne ryskyvät isoina kokonaisuuksina kuin kuvitteellinen soundtrack viidenteen Pirates of Caribbean -leffaan. Myös laulajat Anette Olzon ja Marco Hietala ovat yllättävän taka-alalla. Pääosassa on tiukasti Tuomas Holopaisen visio.

Millaisia uudet Nightwish-biisit sitten ovat? Suomenkielisen Taikatalvi-intron jälkeen levyn käynnistävä Storytime ottaa luulot pois samankaltaisella jyräyksellä kuin parin edellisen albumin aloituskappaleet. Neljäntenä biisinä kuultava, yökerhojazz-tunnelmia vispilärummuillaan viljelevä Slow, Love, Slow keimailee itsensä yhdeksi levyn kohokohdista.

Heikoista hetkistä tulee mainita jo nimensä puolesta sietämätön I Want My Tears Back. Myös viimeiseksi biisiksi säästetty 1800-luvulla eläneen runoilijan Walt Whitmanin innoittama Song of Myself lopahtaa pitkien puheosuuksiensa myötä koomiseksi.

Jokaisen uuden Nightwish-levyn myötä kuvittelee, ettei bändi voisi vetää suureellisuuttaan enää överimmäksi. Ja silti seuraavalla albumilla näin tapahtuu. Tyylikkyyden ja naurettavuuden köydenvedossa Nightwish pysyy paremmalla puolella, koska Holopainen saa hurjimmatkin paisutukset palvelemaan kappaleita eikä toisin päin. Kiteen ylpeyden pelisilmä tuntuu itse asiassa toimivan niin hyvin, että kuka tietää, ehkä se keväällä ilmestyvä elokuvakin osoittautuu uhkapelin arvoiseksi. Aika näyttää.

Arvio on julkaistu Rumbassa 14/11. Levyä ei streamina näytä löytyvän, mutta kuuntele Storytime-single tästä.

Lisää luettavaa