”Tuotanto on kautta levyn tasaisen laadukasta, ja tasapaino tanssittavuuden ja fiilistelyn välillä on täydellinen”, iloitsee Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Osma Harvilahti
Shine 2009: Realism
Expo
Superduon utuinen ysäripop on uutta ja ajatonta.
Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusina -äänestyksen kärkeen syksyllä nostettu Shine 2009 tekee yksinkertaisen kaunista popmusiikkia. Reginasta tutun Mikko Pykärin ja Brightboyn entisen kosketinsoittajan Sami Suovan muodostama duo etenee haastattelujen perusteella ilmeisen omilla ehdoillaan, vailla kiirettä. Lopputuotteena kuullaan musiikkia, joka kytkeytyy estetiikaltaan 1990-luvulle, mutta on myös monella tapaa ajatonta.
Shine 2009 on tietenkin potentiaalinen vientituote: tällä mennään maailmalle ja muita vastaavia kliseitä. Lehdistötiedotteesta löytyy Pitchforkin, NME:n ja Vicen kaltaisten julkaisujen suitsutusta. Blogosfääri tulvii hypetystä skandinaavikaksikosta, joka ei jenkkien kummastukseksi tulekaan rajanaapurin Sincerely Yours -perheestä.
Kaksikon soundi on kaikessa ysäriretroilussaan ajankohtainen ja tuore. Se loihtii mielikuvia pimeistä diskoluolista ja musakulttuurista, joka tuntuu 2010-luvun kakkuloin monin tavoin aidommalta ja rehellisemmältä – jos nyt näin voi sanoa vuosikymmenestä, jolloin listoilla komeilivat Spice Girlsin, Paula Abdulin ja Take Thatin kaltaiset nimet.
Nostalgisointi toimii kahdella tasolla: toisaalta kurkotetaan ysäriaikoihin, toisaalta vain kahden vuoden taakse. Trendit tuntuvat vaihtuvan alati kiihtyvään tahtiin, ja jatkuva retroilu ottaakin lopulta itsensä kiinni. Shine 2009 nostaa probleeman ovelasti pöydälle nimessään, joka on jo syntyessään vanhentunut: kun kulttuurin kenttä fragmentoituu koko ajan pienempiin osasiin ja laajat, sukupolvia yhdistävät kokemukset jäävät väliin, tuntuu vuosi 2009 jo sekin jollain tapaa retrolta. Siihen kytkeytyy paljon niitä muoti-ilmiöitä, joista pian tehdään jo pastissia ja ironisia huomioita.
Nimivalinnallaan Shine 2009 väistää mahdollisen kritiikin ja pakottaa keskittymään siihen tärkeimpään: musiikkiin. Ja se toimii. Sami Suovan toimittamat kiireettömät sanoitukset nojaavat yksinkertaisiin iskulauseisiin ja takaraivoon välittömästi juuttuviin säkeisiin, joiden keveys tuntuu täysin itsetarkoitukselliselta. Äänimatossa voi aistia auringon kultaamat kesäillat, sävyjä lainataan laajalla skaalalla 1980-luvun new wavesta hiphopiin ja souliin.
”Wouldn’t change a thing about my world / everything is just right”, hönkii Suova ja kiteyttää pariin virkkeeseen jotain kovin oleellista siitä maailmasta, mitä Shine 2009 levyllään ruotii. Kun Ibizan status rantabileiden mekkana on ilmeisesti jyrkässä laskussa, on Realism täydellinen throwback Baleaarien kultakaudelle 15 vuoden taa.
Yksittäisistä kappaleista voimasoittoa ansaitsee ainakin Paula Abdulin tähdittämä So Free, joka on tyylikäs kunnianosoitus takavuosien pop-tähden saavutuksille. Biisissä ei silti ole kysymys siitä, että Abdul pyrkisi takaisin tähtitaivaalle, vaan raita etenee täysin tekijöidensä ehdoilla. Vierailijan ääntä hädin tuskin tunnistaa.
Tuotanto on kautta levyn tasaisen laadukasta, ja tasapaino tanssittavuuden ja fiilistelyn välillä on täydellinen. Tunnelman osalta oleellinen kiteytyy jo avausraita Graduationin katkeransuloiseen säkeeseen: ”You ask me how I’m doing / Good things just keep on coming”. Albumi päättyy päälle kuusiminuuttiseen Modern Timesiin, jonka tiheän äänimaton alta Suova kuiskii ”keep it coming”. Ja matka jatkuu.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/11
Mitä mieltä itse olet? Kuuntele albumi täällä.