The Sounds tulee taas, vaikkakin suomalaisten festareiden ikisuosikki on kiinnitetty toistaiseksi vasta Provinssirockiin. No, ehtiihän sitä vielä. Mutta onko yhtyeen uusi levy minkäänmoinen?
Teksti: Verna Vuoripuro, kuva: Warner Music
The Sounds: Something to Die for
Warner
Yllätyksetöntä festaripoppia vanhoilta tutuilta.
Suomen ikioman ruotsalaisen lemmikin The Soundsin neljättä albumia ei voitaisi julkaista sopivampaan aikaan. Kappaleet ehtii juuri sopivasti sulatella ja opetella hoilattaviksi tulevia ja todennäköisesti taas kerran lukuisia festarikeikkoja varten. Mutta onko uudessa materiaalissa tarpeeksi ytyä hyppyyttämään suomalaisia kesäauringossa yhä uudelleen ja uudelleen?
Levyn startatessa It’s so Easy -jumputuksella euroviisuvibat vyöryvät väkisinkin kaiuttimista. Avausraita aiheuttaa kauhunsekaisia odotuksia loppulevyä kohtaan, sillä laulaja Maja Ivarssonin ääni on upotettu koneisiin, eikä tyylikkäästä elektrosta ole tietoakaan. Seuraava kappale Dance with the Devil alkaa kuulostaa jo enemmän asenteikkaalta Soundsilta tömistellen teknosti ja liikuttaen hieman sisällä lymyilevää klubien koluajaa.
Something to Die for etenee vaivattomasti ja kuulostaa juuri siltä, miltä sen odotti kuulostavan. Suuren luokan megahittejä ei pitkäsoitolta hypi korville, mikä on valitettavaa varsinkin muutamaan vahvaan keikkarenkutukseen nojaavan Soundsin kohdalla. Missä piileskelevät Beatboxin kaltaiset leuka pystyssä ylpeilevät tunnelmannostattajat ja Tony the Beatin kaltaiset nousuhumalan hilpeyttäjät? Tarttuva ja ytimekäs Yeah Yeah Yeah taitaakin olla uuden levyn ainoa potentiaalinen festarikesän tunnusbiisi.
Yhtyeen valovoimaisen keulakuvan, Maja Ivarssonin, muistaa yleensä musiikillisia ansioita paremmin lavalla vilkkuvista nivusista ja ilmaa halkovista gasellisääristä. Myös naisen lauluääni ja kappaleiden tulkinta ansaitsevat tunnustusta. Olipa biisin runko kuinka tasapaksu tahansa, Ivarsson pitää sen elossa ja kuulijan hereillä.
The Sounds on tehnyt taas tyylipuhdasta tanssipoppia, mutta jostakin syystä kappaleita ei enää osaa omaksua. Ne eivät enää sytytä samalla tavalla kuin kaksi edeltävää pitkäsoittoa. Liekö The Soundsin aika jo ohi ja taika haihtunut? Jonkinlaista uudistunutta intohimoa levylle olisi kaivattu, sillä pelkkä upea nainen lavan keulassa ei (aina) riitä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/11
Tietääkö kriitikko mistä puhuu? Kuuntele levy tästä.