”Madonna suoltaa pehmoräppiä siitä, kuinka kiireistä elämä on, kun täytyy koko ajan tweetata ja yhdistää wi-fiin eikä ole aikaa manikyyrille ja salasanatkin unohtuvat”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Sony Music
Madonna
: MDNA
Interscope
Musiikista kirjoittaessa tulee usein käydyksi jaakobinpainia siitä, kuinka paljon ulkomusiikillisten tekijöiden antaa vaikuttaa näkemyksiinsä. Monet pitävät ihanteena musiikin arvioimista puhtaasti musiikkina. Ajatus on kuitenkin keinotekoinen: se tukee vanhentunutta ajatusta siitä, että taideteos olisi olemassa puhtaasti omana itsenään, eikä sitä täten saisi liittää vaikkapa tekijänsä henkilöhistoriaan.
Se myös tarkoittaisi, ettei kirjoittaja saisi asettaa itseään suhteeseen käsiteltävän teoksen kanssa. Mutta kun kuuntelen Madonnan tuoreinta albumia ja puran näkemyksiäni tekstimuotoon, en voi sivuuttaa sitä seikkaa, että levyllä laulaa 53-vuotias multimiljonääri ja neljän lapsen yksihuoltajaäiti. Enkä sitä, että MDNA tuntuu melkoisen säälittävältä projektilta.
Albumi saa kuulijan kysymään erilaisia kysymyksiä, kuten ”onko Madonna osallistunut levyn tekemiseen mitenkään?” tai ”onko MDNA:lla muuta funktiota kuin markkinoida artistin tulevaa maailmankiertuetta?” Onko se vain 17 kappaletta laiskasti toteutettua homopoppia yleisölle, joka ei oikeastaan kaipaa mitään uutta, kunhan likeavirginit ja frozenit soitetaan keikalla?
Lady Gagan viimevuotinen Born This Way osoitti, että on parempi yrittää liikaa kuin ei lainkaan. Se oli turboahdettu sekamelska, jolta kuitenkin lohkesi useita loistavia pop-anthemeita. MDNA taas kuulostaa puolet kestostaan LMFAO-yhtyeen b-puolista koostetulta sutaisulta, jolla Madonna kierrättää kaikki ne temppunsa, joille hän uransa perusti.
Siirtymä relevantista artistista ajan patinoimaksi ikoniksi on viimeistään MDNA:n myötä täydellinen. On vaikea sanoa, miksi juuri Nicki Minaj ja M.I.A. ovat valittu albumin vierailijoiksi, mutta kumpikin jättää popin kuningattaren varjoonsa vasurilla huitaisten. Yritykset vedota Minajin edustamaan hiphop-väkeen ja M.I.A.:n DIY-hipstereihin päätyvät nolosti puihin.
I Don’t Give A on malliesimerkki ongelmasta. Madonna suoltaa pehmoräppiä siitä, kuinka kiireistä elämä on, kun täytyy koko ajan tweetata ja yhdistää wi-fiin eikä ole aikaa manikyyrille ja salasanatkin unohtuvat. Teksti on naivistinen samalla tapaa kuin 1980-luvun alun Madonna. Mutta jos kyseessä olisikin tietoinen Like a Virgin -pastissi, ei se toimi, sillä itseironia ei ole tarpeeksi näkyvää.
Ja sitten on provokatiivisesti nimetty Gang Bang, jolla Madonna hönkii modernin house-biitin päälle monologia siitä, kuinka aikoo teilata jonkun ämmän. Ensivaikutelma on jopa Suicidea, kunnes kuullaan pakolliset wobwobit ja pohja katoaa koko biisiltä. Jälkijättöinen yritys tarttua moderniin dubstep-estetiikkaan on monella tapaa albumin definitiivinen hetki, jonka jälkeen kaikki on turhaa. Madonna on pari vuotta jäljessä: suunnannäyttäjä on väsähtänyt perässähiihtäjäksi.
Suurin kysymys on, koska ylittyy se raja, ettei Madonna enää voi poseerata haarat auki ja laulaa pojista ja tytöistä, seksistä ja biletyksestä? Siirtyykö hän jossain vaiheessa isojen balladien maailmaan, pukeutuu tyköistuvan topin sijasta iltapukuun ja pitää mikrofonin kiinni telineessään?
Ajatus tuntuu tällä hetkellä uskomattomalta, mutta MDNA:n myötä alkaa olla ilmeistä, ettei artistilla ole enää annettavaa tanssipopin saralla. Sääli, sillä se saattaa olla ainut taiteenlaji, jossa hän oikeastaan oli hyvä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/12. Kuuntele albumi Spotifyssa.