Amorphisin Esa Holopainen: ”Kirkkohan on yksi vitsi! Mun mielestä ei ole mitään järkeä pitää tuollaista instanssia verorahoilla yllä”

02.06.2011

Uusimman Rumban kansijutussa Amorphis-kitaristit Esa Holopainen ja Tomi Koivusaari puhuvat muun muassa pakanallisuudestaan ja metalliskenen muuttumisesta. Tässä haastattelun lyhennetty versio.

Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Nuclear Blast

Amorphis esiintyi pakanallisesta maineestaan huolimatta pääsiäispäivänä kirkon ulkomaanapua tukeneessa Idols tekee hyvää -tv-lähetyksessä. Esa Holopainen myöntää tilanteen ristiriitaisuuden, mutta muistuttaa samaan hengenvetoon myös kolikon kääntöpuolesta:

”Olihan se raadollisesti sanottuna erittäin hyvää promoa uudelle levylle. Mä jopa kaivoin kaapista Jeesus-paidan tätä tilaisuutta varten! Vaikka etukäteen olikin pientä pelkoa ilmassa, ei me sen takia viitsitty lähteä keikkaa perumaan. Onneksi siellä ei nyt kuitenkaan mitään ristejä roikkunut lavalla.”

Holopaisesta tuskin saadaan kirkon ulkomaanavun mannekiinikasvoa jatkossakaan:

”Kirkkohan on yksi vitsi! Se on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Mun mielestä ei ole mitään järkeä pitää tuollaista instanssia verorahoilla yllä. Eiköhän ne padot murru, kun sukupolvet vaihtuvat.”

Kirkko ja Jumala eivät siis kiinnosta, mutta entäpä Saatana – tuo metallimusiikin suojeluspyhimys ja loputon inspiraation, komiikan ja corpse paintien lähde?

”Saatana-kuvastolla pelaaminen on tietysti hyvää provoa, joka täyttää överiksi vedettynä kaikki komiikan kriteerit”, Tomi Koivusaari sanoo ja viittaa norjalaisen black metalin tyyli-ikoniin Immortaliin. ”En mä kuitenkaan näe siinä suurta eroa, että miksi uskoa Saatanaan, jos ei usko Jumalaan. Ei meitä nämä saatanat ja jumalat ole koskaan oikein puhutelleet, eikä Amorphis tehnyt niistä sanoituksia edes uransa alkuaikoina.”

Saatanan sijaan Amorphis teki ensimmäisinä vuosinaan lauluja muun muassa sotahistoriasta ja okkultismista. Vuonna 1990 perustettu yhtye aloitti uransa miltei tyylipuhtaana death metal -bändinä, joka ei raskaita riffejä, nuhjuisia soundeja ja (tuolloin Koivusaaren harjoittamaa) mörinälaulua säästellyt. Kiinnostus death metaliin sai alkunsa c-kasettien kopioimiseen ja postitteluun perustuvasta ”kasettitreidauksesta”, joka oli punk- ja metallifanien tapa jakaa tietoa uusista ruohonjuuritason bändeistä.

”Treidauksesta on kyllä pelkästään hauskoja muistoja!” Holopainen innostuu. ”Mankka kävi kuumana, kun kopsailtiin demoja, leikeltiin kansia, taiteltiin flyereita ja läheteltiin niitä kirjekavereille ja pienzineille ulkomaille. Postimerkit tietysti vahattiin, koska jengi halusi säästää postikuluissa. Se oli sellaista lojaalia yhteismeininkiä.”

Koivusaaren mukaan treidaus piti nuoren miehen kiireisenä: ”Aina kun tuli koulusta kotiin, eteisessä odotti 10 demotilausta. Silloin ei tarvinnut miettiä, miten iltansa käyttäisi. Vieläkin tulee kiertueilla törmättyä niihin tyyppeihin, joiden kanssa aikanaan oli kirjeenvaihdossa, etenkin Paradise Lostin ja Samaelin tyyppeihin.”

Kasettitreidauksen avulla metallifanit linkittyivät osaksi globaalia marginaalista alakulttuuria, josta medialla ja suurilla levy-yhtiöillä ei ollut mitään käsitystä. ”Jos levy-yhtiöt yrittivät päästä hommaan mukaan, ne signasivat just ne väärät bändit”, Koivusaari huomauttaa.

Holopainen lisää, että suuri osa nykyisistä suurista metallilevy-yhtiöistä on syntynyt juurikin kasettitreidauksen pohjalta: ”Esimerkiksi Osmose Productions lähti käyntiin ihan tape trading -meiningeistä. Sen jälkeen ne alkoivat julkaista levyjä, aivan kuten Nuclear Blast ja Relapse.”

Niin, Relapse. Vuonna 1991 Amorphis solmi surullisenkuuluisan levytyssopimuksen (lue: kusetusdiilin) tuolloin vasta alkutaipaleella olleen amerikkalaisen metallilevy-yhtiön kanssa. Koivusaaren mukaan Relapse käytti sopimuspohjana ”perusamerikkalaista sikailusopimusta”, johon sovellettiin Pennsylvanian osavaltion omia epämääräisiä lakeja.

”Myöhemmin moni on sanonut, ettei se sopimus olisi mennyt läpi missään muualla. Ei Suomessa vielä tuolloin ollut mitään seppovesterisiä, jotka olisi tajunneet jotain näistä hommista. Me oltiin 18-vuotiaita kundeja, jotka sai eteensä satasivuisen lakipaperinivaskan. Tehtiin paska diili, mutta turha sitä enää on murehtia.”

Tänä päivänä suomalainen metalli on osa mainstream-kulttuuria, joka kelpaa niin Euroviisuihin, Idolsiin kuin SM-liigaan. Miten Holopaisen ja Koivusaaren suhde death metaliin on muuttunut 20 vuodessa?

”Nykyisin heavyn alalajit ovat yhdistyneet, mikä kuuluu myös meidän musiikissamme. Esimerkiksi death metal -skenessä pyrittiin 1990-luvulla välttämään kikkeliheavylurituksia, kun taas taas nykyiset alan bändit ovat tosi teknisiä. Amorphisin alkuaikoina ei olisi tullut kysymykseenkään, että perinteinen heavybändi olisi soittanut samalla keikalla punk-, hardcore- tai death metal -bändien kanssa. Toisin on nyt”, Koivusaari sanoo.

”En mä tiedä voidaanko enää puhua samasta Amorphisista kuin 1990-luvun alussa, vaikka meillä olikin jo bändin perustamisvaiheessa selkeä suunta pois death metalista. Tällä hetkellä meidän vahvin linkkimme menneisyyteen tulee solistin kautta”, Holopainen lisää viitaten örinälaulua ja puhdasta laulua hyödyntävään Tomi Joutseneen, joka syrjäytti motivaatio-ongelmista kärsineen ja sittemmin Ajattaraan siirtyneen Pasi Koskisen vuonna 2005.

Pasin viimeinen vuosi oli Holopaisen mukaan yhtyeen vaikeinta aikaa.

”Pasi saattoi tulla treenikämpälle kossu kädessä ja uhota koko treenien ajan, että ’jätkät hei, tää on ihan paskaa!’ Vaikka silloin tulikin mietittyä bändin mielekkyyttä, ei me missään vaiheessa kelattu lopettaa. Varsinkin Tomin myötä bändiin on tullut ihan uutta virtaa.”

Lue koko haastattelu Rumbasta 7/11

Amorphisin The Beginning of Times arvioidaan seuraavasa Rumbassa. Kuuntele albumi Spotifyssa.

Lisää luettavaa