Rakastettu ja vihattu Manowar: Camp-viihdettä, hurmeista taistelua vai jotain ihan muuta?

Miekka & magia -kuvastoa jo 1980-luvun alusta asti viljellyt kulttibändi Manowar saapui Suomen-minikiertueellaan Helsingin Circukseen. Minkälaista kerrottavaa tapauksesta jäi jälkipolville?

Teksti: Saku Schildt, kuva: Guido Karp ja Nicole Karp / Magic Circle Entertainment

Manowar
The Circus, Helsinki
16.3.2013

Ainakin yksi asia on varmaa: Manowar vihaa kameroita.

Heti Circuksen narikassa osuu silmiin A4-lappuja, joissa kielletään selvällä englannin kielellä kaikenlainen valokuvaaminen. Samanlaisia papereita on ripoteltu pitkin klubia. Lähempänä lavaa vielä tähdennetään, ettei eturivistä sovi kuvata yhtyettä edes kännykällä.

Sanomattakin lienee selvää, ettei paikalle ole päästetty ammattikuvaajia. Jos Manowarista haluaa kirjoittaa juttua, tulee sen yhteydessä käyttää vain etukäteen lähetettyä aineistoa ”Manowar approved photos” -paketista.

Miksi yhtye sitten haluaa, että Helsingin-keikan yhteydessä käytetään kuvituksena Dortmundin-konsertista otettuja kuvia? Sen kun tietäisi. Vuonna 1980 perustetun heavy metal -käsitteen 60 ikävuotta lähentelevät ikihongat Joey DeMaio ja Eric Adams ovat karskissa kunnossa. Ilkeämieliset uumoilut metallisoturien pullistumisesta ovat vääriä.

Mutta tätähän se on Manowarin kanssa. Maailman kummallisin, järjettömin, hassuin ja poskettomin – tai toisesta vinkkelistä katsottuna tinkimättömin, voimakkain, hurjin ja paras – metallibändi osaa vaatia arvonsa mukaista kohtelua.

Eivätkä kaikki pidä siitä.

Manowarin arvostelijoiden lista on pitkä. Konserttijärjestäjät ihmettelevät hankalaksi mielletyn yhtyeen ehtoja ja hintapyyntöjä.

”Bändi, tai siis Joey DeMaio, vertaa itseään mielellään Metallicaan ja Iron Maideniin ja asettaa hinnoittelun sille tasolle. Jalat ovat siis tukevasti ilmassa, mutta heidän faninsa ovat kyllä aktiivisia”, kertoo eräs tapahtuma-alan ammattilainen.

Yhtyeen asenne ei miellytä kaikkia muusikkokollegoitakaan. Kun haastattelin Children of Bodomin Alexi Laihoa vuonna 2008 Sue-lehteen, Laiho manasi Manowarin röyhkeyttä.

”Ei se ainakaan minusta ollut kovin ’brothers of metal’ -meininkiä, kun yhdelläkin festarilla ne olivat sulkeneet koko bäkkärin pelkästään omaa porukkaansa varten. Esimerkiksi vessaan ei päässyt, vaikka sellainen olisi sijainnut ihan meidän nurkkauksemme vieressä. Kuseskelimme siinä nurkkiin ihan kostoksi, kun koko touhu oli niin perseestä”, Laiho puuskahti.

Tarinan mukaan Manowarille hermostunut Lemmy Kilmister olisi vaihtanut 1990-luvun lopussa järjestetyllä yhteiskiertueella bändin mahtipontisen intronauhan Kiviset ja Soraset -piirretyn tunnusmusiikkiin. Liekö tässäkin ollut takahuonevääntöjä taustalla.

Vihaisia puheenvuoroja on kuultu myös Manowarin entisiltä jäseniltä. Inferno-lehteen vuonna 2008 tehdyssä haastattelussa Manowarin alkuperäisjäsen, 1980-luvun lopussa bändistä erotettu kitaristi Ross ”The Boss” Friedman oli silminnähden katkera nuoruusajan ystävälleen DeMaiolle. Kaksi vuotta sitten menehtynyt rumpali Scott Columbus puolestaan kertoi Classic Rock -lehdelle vuonna 2010, ettei hän ollut tuolloin soittanut Manowarissa enää kahteen vuoteen – vaikka hänet mainittiin edelleen bändin kotisivuilla yhtyeen rumpaliksi. Syyksi eroonsa hän mainitsi ”henkilökohtaiset, musiikilliset ja taloudelliset erimielisyydet” Joey DeMaion kanssa.

Mutta Manowar ei teekään musiikkia kenellekään yllä olevista. Manowar tekee musiikkia faneilleen. Eikä mikään tuittuilu ole syönyt yhtyeen kannatusta: Helsingin Circus on myyty korskeasta 75 euron lipunhinnasta huolimatta loppuun. 1500 katsojaa vetävän klubin täyttäminen on näillä taksoilla kunnioitettava saavutus.

Eikä Manowarin hinnoittelupolitiikka taida muutenkaan häiritä yhtyeen vannoutuneimpia faneja: bändin kotisivuilta voi tilata esimerkiksi Manowarin nimikirjoituksilla varustetun cd:n vaatimattomaan hintaan 171,95$. Kaksi orkesterin vanhaa albumia, 15 minuutin mittaisen dokumentin ja yhtyeen nimikirjoitukset käsittävä boksi kustantaa 199,95$.

Mikäs siinä, jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Mutta ei Manowar ole ansainnut statustaan parinsadan dollarin cd:illä. Yhtye on omistanut faneilleen monenmoisia suuruudenhulluja projekteja. 16 eri kielellä (myös suomeksi!) äänitetty Father-kappale on jo käsite. Vuonna 2008 Manowar soitti Bulgariassa viisi tuntia kestäneen keikan – temppu, joka toi bändille jo toisen kerran maininnan Guinessin ennätysten kirjassa. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1984, kun Manowar noteerattiin konsertissa mitatun desibelimäärän perusteella ”maailman kovaäänisimpänä yhtyeenä”.

Nämä ovat kuitenkin vain yksittäisiä tempauksia. Manowarin suosion todellinen syy piilee aivan muualla.

Miekkoja, hurmetta ja taistelun melskettä uhkuvat kappaleet ovat oikeastaan kannustuslauluja päähänpotkituille. Älä usko kusipäiden länkytystä, vaan nosta leuka pystyyn ja selkä suoraksi, kuuluu Manowarin opetus.

Stand and fight, live by your heart, always one more try” yhtye sanailee Heart of Steel -kappaleessa.

Tämä on tietenkin hyvä asia. Maailmassa on aina tilausta musiikille, jossa vakuutetaan, että kuulija on arvokas sellaisena kuin on ja ettei lannistavien urpojen länkytykselle pidä lotkauttaa korvaansa. Manowar ja Lady Gaga ovat oikeastaan samalla asialla.

Näillä eväillä Manowar on saavuttanut kannatuksen, jollaisesta nykypäivän blogosfääriartistit voivat vain unelmoida. Aivan kuten Metallica, Manowar ei ole tehnyt hääviä albumia pariinkymmeneen vuoteen mutta myy silti keikkoja täyteen. 1980-luvulla klassisia heavylevyjä tehneen orkesterin uusin tuotos, viime vuonna julkaistu The Lord of Steel on jo suorastaan typerryttävän innoton tekele.

Lavalla veteraanit ovat onneksi tasokkaampia. Yhtye soittaa Circuksessa parituntisen setin, jonka seassa uudempikin tuotanto toimii vahvemmin kuin levytyksillä.

Erityiskiitos tästä kuuluu laulaja Eric Adamsille. Jos Joey DeMaio on lavan ulkopuolella Manowarin kasvot, Adams on lavalla bändin sydän ja sielu. Hän on erinomainen, karismaattinen esiintyjä, jonka julistuksessa on aivan erilaista ruutia kuin saman tyylilajin heikommilla tulkitsijoilla. Adamsin laulamina machoimmatkin biisit tuntuvat camp-viihteen sijaan taisteluhymneiltä.

Adams on samalla se pilari, joka kannattelee Circuksessa koko bändiä.

Keikan soundimaailma kuihtuu tämän tästä epämääräiseksi pörinäksi. Monessa kohtaa vain Adamsin laulu ja rummut kuuluvat yleisöön selkeinä. Kun kitara saadaan esiin, riffit kuulostavat nuhaiselta ja epätarkalta sohimiselta. Kenties yhtyeen jäsenilla on vaikeuksia kuulla lavalla toisiaan.

Ei auta, vaikka Joey DeMaio kertoo yhtyeen tuoneen ”parhaimmat ja tarkimmat” PA-laitteet mukanaan. Eikä maailman kovaäänisin yhtye soita tavallista konserttia äänekkäämmin.

58-vuotiaan Adamsin kurkku ei kestä pitkää settiä ilman lepotaukoja. Ensimmäinen huilaushetki peitetään kitaristi Karl Loganin soololla, mistä ei seuraa mitään hyvää. Yllättävän blueshenkisillä sävelkuluilla alkava kitarointi muuttuu nopeasti täysin päättömäksi roiskimiseksi. Ohjelmanumero kestää monta piinaavaa minuuttia.

Myös basisti DeMaio ja rumpali Donnie Hamzik saavat myöhemmin omat esitysvuoronsa. Heidän osuutensa sujahtavat ohi paremmin.

Manowar ei ole valinnut nostalgiakoneen roolia. Vaikka suuri osa katsomosta haluaisi kuulla lähinnä alku-uran biisejä, puolet setistä on 1990–2000-lukujen tuotantoa. Tämä on tervetullutta aikana, jolloin yhä harvempi vanhan koulukunnan artisti edes yrittää tehdä muuta kuin ratsastaa vanhalla maineellaan.

Keikan kohokohdat koetaan kuitenkin vanhojen ikivihreiden aikana. Uljaasti laukkaava Sign of the Hammer, jylhä Mountains, aitoa 1980-luvun heavy rock -pullistelua uhkuva Kings of Metal ja loppuun säästetty Black Wind, Fire and Steel tarjoavat vanhoille faneille ilon hetkiä – vaikka viimeksi mainittu puuroutuukin sekamelskaksi. Vakionumero Hail and Killin aikana yleisön reaktioissa näkyy todellista hurmosta.

Muuten tunnelma on melko mieto. Humalaiset äijänköriläät heiluttavat käsillään virallista Manowar-tervehdystä enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Nuorisoa ei lehtereillä näy, Manowar on nykyään kolmi–nelikymppisten juttu.

On hieman yllättävää, miten paljon naisia on saapunut paikalle. Vieressäni jammailee hissukseen kaksi toimistovirkailijan näköistä rouvaa. He eivät laula kappaleita mukana, mutta monet nuoremmat metallisisaret laulavat.

Tällä kertaa DeMaio ei tee samoin kuin Provinssirockissa vuonna 2009 ja käske hommaan palkattua stripparia juottamaan hänelle olutta. Mitähän Circukseen saapuneet naiset ajattelevat noista Manowar-keikoilla yleisistä stunteista? Tai bändin Pleasure Slave -biisistä?

No, tämä on väärä paikka moralisoinnille. Ylilyöntejähän Manowarin kaltaiselta bändiltä odotetaan. Mutta Circuksessa niitä ei tule, ja kenties siksi keikka jättää haljun olon. Camp-mittarikin menee punaiselle lähinnä taustavideossa, joka tuo monin paikoin mieleen karaokebiisien kuvaelmat.

Merkillepantavin ulkomusiikillinen ohjelmanumero on Joey DeMaion aiemmiltakin Suomen-keikoilta tuttu suomeksi pitämä palopuhe, jossa basisti ylistää suomalaisen yleisön hienoutta. ”Ihmiset, joilla on Manowar-paita, eivät koskaan nuole persettä”, DeMaio julistaa – minkä voi tietenkin tulkita myös kehotukseksi tutustua yhtyeen merchandise-pöydän tarjontaan.

Manowar todistaa Circuksessa olevansa vielä 2010-luvullakin varteenotettava esiintyjä. Se ei kuitenkaan riitä.

Jos haluaa olla maailman kummallisin, järjettömin, hassuin, poskettomin, tinkimättömin, voimakkain, hurjin ja paras metallibändi, täytyy yleisölle kyetä lyömään luu kurkkuun. Silloin kolmen tähden konsertti tuntuu pahemmalta pettymykseltä kuin riman selkeästi ylittävä tai alittava räävittömyys.