Prinsessasta tuli luuranko – haastattelussa Astrid Swan

Syövän selättänyt Astrid Swan perää muutosta musiikkimaailman instituutioiden toimintamalleihin.

Valtavan kokoinen, synkänpuhuva Gaia-veistos roikkuu Musiikkitalon ala-aulan katosta. Sen alla muusikko Astrid Swan kuuntelee viereisestä salista kantautuvaa vaimeaa soittoa. Pian salin raskaat ovet sulkeutuvat. On taas ylevän hiljaista.

Astrid Swan on valinnut tapaamispaikaksi Mannerheimintiellä sijaitsevan Musiikkitalon. Häntä kiinnostaa valta, ja täällä sitä on. Oikeastaan tien toisella puolella seisova eduskuntatalo olisi ollut vielä sopivampi paikka, mutta se on remontissa.

Swania kiinnostaa, miten valta kerrostuu. Ja instituutiot ovat paikkoja, joissa nuo kerrostumat tulevat näkyviksi.

Klassisen musiikin asema yhteiskunnan tukijärjestelmissä ja toisaalta popmusiikin luiskahtaminen näiden järjestelmien ulkopuolelle – ikiaihe, josta alalla puhutaan jatkuvasti. Swanin mielestä tällainen jako ei ole enää perusteltua. Konkreettisimmin tämä eriarvoisuus näyttäytyy apurahojen kautta.

”Sinne jää isoja ryhmiä, jotka tekevät taatusti yhtä taitavaa, taiteellista ja luovaa juttua, mutta jotka eivät ole tuen piirissä. He eivät näy. Sillä tavallahan instituutio käyttää valtaansa: se tekee näkyväksi ja päättää, kuka täällä saa esiintyä”, Swan sanoo.

”Mutta onneksi muutosta tapahtuu. Tässäkin talossa on kaikenlaisia yrityksiä rikkoa rajoja.”

astridswan_web2

Vastakkainasettelua enemmän Swania kiinnostaa kuitenkin valta vähän toisesta perspektiivistä. Muusikolla on konkreettinen ehdotus.

”Taiteen apurahoissa pitäisi olla sukupuolikiintiöt, fifty-fifty. Kuten Ruotsissa on. Se tasa-arvo kun ei hyvällä tahdolla lautakunnissa toteudu. Tasa-arvo vaatii kiintiöt, vaikka ne ovatkin epäluonteva tapa. Sitten voidaan 100 vuoden päästä katsoa uudestaan, tarvitaanko niitä enää.”

Kiintiöiden vasta-argumenttina esitetään usein sitä, että tuet jaetaan laadun mukaan. Swan ei usko tähän. Taustalla vaikuttaa muita asioita.

”Siihen liittyy verkostoituminen ja se, miten tuntee ihmisiä. Se on valtaa.”

Sitä paitsi taiteen arviointi on subjektiivista. Hyvää popbiisiä ei voi mitata kuten pikajuoksuaikaa tai keihäänheittotulosta.
Astrid Swan ei puhu katkerana. Hän ei koe itse tulleensa väärinkohdelluksi.

”Olen tehnyt kaiken omista lähtökohdistani ja seurannut intuitiota. Aika vähän kukaan tulee mitään neuvomaan, varsinkaan enää. Ehkä se johtuu myös siitä, että vanhenen ja näytän koko ajan uskottavammalta setämiesten silmissä.”

Muusikko muistuttaa, kuinka valta on läsnä kaikkialla: ihmisten välisissä suhteissa, koko ajan. On vaarallista, jos sitä ei nähdä.

”Poliittisesti Suomessa on nyt aika haipakka päällä. Suunta ei ole hyvä. Mutta toisaalta siinä on käynyt niin, että iso osa minun sukupolveani – ne, jotka ennen ajattelivat, että politiikka on epäkiinnostavaa – onkin aktivoinut. Siinä on toivoa.”

Swan katsoo ulos ikkunasta kansalaistorille, joka on todistanut montaa suurta mielenosoitusta tämän hallituskauden aikana. Monissa noista tapahtumista lavalle on kavunnut myös muusikoita.

”Kaikki on poliittista. On naiivia ajatella, että muusikon pitäisi erottaa poliittinen minä ja taiteilijaminä. On jopa vaarallista ajatella, ettei taiteilija saisi ottaa kantaa. Se liittyy sellaiseen vanhanaikaiseen ajatukseen siitä, mikä taiteilija on. Siihen liittyy ajatus taiteilijan egoistisesta vapaudesta olla liittymättä mihinkään rakenteisiin ja vain haahuilla neron lailla eikä kantaa vastuuta.”

astridswan_web3

Vuonna 2014 Astrid Swan sairastui syöpään. Edellisenä syksynä ilmestyneen Astrid 4 -levyn keikkailu jäi samalla kesken. Kun hän selvisi syöpähoidoista, alkoi uutta musiikkia syntyä.

Alkuvuodesta ilmestyvän levyn teemana on syöpään sairastuminen ja siihen liittyvät tunteet.

”Kun aloin tehdä uusia biisejä, kävi hyvin nopeasti selväksi, ettei minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Biisien täytyy lähteä minusta ja siitä, mitä minun täytyy käsitellä. Ja siinä vaiheessa minulla oli tasan yksi ihmetyksen aihe: ’Oho, mä olen vielä täällä. Mitä ihmettä on tapahtunut?’”

Vaikka uuden levyn aiheet ovat vaikeita, on lähestymistapa Swanin mukaan aiempaa helpompi ja popimpi. Jos Swanille oli aiemmin tyypillistä ottaa joka levyllä jokin uusi alue haltuun, uuden levyn kohdalla hän päätti tehdä asioita omien vahvuuksiensa mukaan.

”Teemoissa on paljon opeteltavaa ja työstettävää, mutta toteutukset on helpompia. Tai näin ainakin ajattelen. Toisaalta minun poppini ei varmaankaan ole mitään Loop-kanavan poppia”, Swan hymyilee.

Sairastumisesta tulee pian kuluneeksi kolme vuotta. Swan on puhunut aiheesta julkisuudessa, mutta sanoo kyllästyneensä yksityiskohtaisiin kysymyksiin sairauskertomuksesta. Kokemuksen käsittely sen sijaan on edelleen kesken, ja siitä ääneen puhuminen auttaa myös Astridia itseään.

Yhden tulevan levyn biiseistä Astrid on kirjoittanut syöpään menehtyneelle ystävälleen. Toisessa laulaja listaa sairauteen liittyviä pelkojaan.

Muusikko on esittänyt uusia biisejään livenä muutamia kertoja. Kesällä niitä kuultiin Monokini 2.0 -muotinäytöksessä, jossa rintasyövälle rintansa menettäneet naiset esittelivät keikan aikana monokini-uimapukuja.

”Biisit ovat vaikeita esittää”, Swan myöntää.

”Just ja just selvisin kesällä siellä lavalla, ja kun tulin pois, romahdin. Mutta ihan pahin on jo ohi. Olen pystynyt pitämään itseni kasassa.”

astridswan_web4

Astrid Swan on paitsi kirjoittanut myös tuottanut ja äänittänyt levynsä itse. Ensimmäinen single on lisäksi Astridin itsensä miksaama.

Alusta asti oli selvää, että uudelle levylle tulee paljon syntikoita. Jos edellinen levy oli dogma-levy, joka toimi pitkälle rumpujen ja pianon ehdoilla, niin tällä kertaa rönsyily on sallittua.

Astrid Swan kokee käyneensä läpi valtavan muodonmuutoksen debyyttilevynsä Poverinan (2005) jälkeen.

”Silloin olin prinsessa, ja nyt olen joku luuranko”, Swan vertaa.

”Jäsenet ja vaatteet on revitty. Raadollista kyllä minusta tuntuu, että ihmiset ovat paljon halukkaampia kuulemaan minua nyt kuin silloin, kun olin nuori ja kaunis. On jännää, kuinka tuollaisen tragedian kautta ihmiset ovat valmiimpia pitämään korvat auki. Tai ehkä jotain olisi tapahtunut, vaikka en olisikaan sairastanut. Nythän olen se tyyppi, joka on kiinnostava siksi, että se on vielä elossa. Mutta ei se mitään. Jos joku sen takia kuuntelee musiikkiani, olen tyytyväinen.”