Skorpioni
Vuosina 2009–2015 asuin Helsingin Harjussa Vaasankadun lähinurkilla hieman rapistuneessa yksiössä. Tein silpputöitä, kirjoitin vapaa-aikana ja turhauduin.
Viiden minuutin kävelyn päässä oli kantabaari, josta löytyi aina tuttuja. Kun 26 neliötä kivitalossa alkoivat tuntua liian ahtailta, veivät askeleeni sinne. Vietin baarissa usein hienoja iltoja, mutta vielä useammin turhauduin parin tunnin päästä menoon sielläkin, kaiken ikuiselta tuntuneeseen toistuvuuteen.
Noita vuosia leimasi myös epämääräinen ihmissuhde-elämä – enkä nyt viittaa mihinkään kiehtovaan sekoiluun ja seikkailemiseen, vaan tarpeettomilta tuntuvien tilapäissuhteiden ja silkan yksinäisyyden välillä ajelehtimiseen.
Gasellit-yhtyeestä tutun DJ Ibusalin uuden soololevyn kuunteleminen tuo väistämättä mieleen nuo ajat. Useimmat tässä kuvatut tilanteet ja fiilikset vaikuttavat hyvin tutuilta.
Levyn ensimmäinen biisi on nimeltään Välitila, ja sellaisesta Yksin kotona 17 tuntuu kokonaisuutenakin kertovan. Välitilan mieltää joksikin, jonka täytyy päättyä ennen pitkää, mutta päättyykö se, ellei asian eteen tee mitään? Ennen pitkää tietysti, tavalla tai toisella. Mutta mitä pidempään välitilaa jatkuu, sitä vaikeampi siitä on päästä pois. Siitä tulee rutiinia. Miksi tänään pitäisi toimia jotenkin toisin kuin eilen, helpompihan on noudattaa tuttua kaavaa.
Myös Gasellien biiseissä on ollut paljonkin kuvauksia vastaavista elämäntilanteista. Itseeni iski taannoin lujaa esimerkiksi Mahtuuko kyytiin? -single, joka piirsi näköalattoman aikakauden kuvaa lähiönäkökulmasta. Tai jo esikoislevyn Hiki-biisi, jonka kuvaus laiskasta dokailusta helteellä tyhjensi sen nimenomaisen aiheen mallikelpoisesti.
Gasellien albumimitassa hieman epätasainen tuotanto on ylipäätään tuntunut kuvaavan tällaista nuoren, hieman ulkopuolisen urbaanin aikuisen kokemusmaailmaa paremmin kuin juuri kenenkään muun suomalaisen populaarimusiikin nykyisen toimijan. Ei puhuta varsinaisesti syrjäytyneistä ihmisistä, mutta kuitenkin sellaisista, joille mukana roikkuminen on haaste.
Gasellit nousi viimevuotisen Veli-levynsä ja Muistanks mä väärin? -hitin myötä uudelle suosiotasolle, mitä olin itse odotellut jo useamman vuoden. Heidän singlensä ovat olleet keskimäärin niin kovatasoisia ja ajassa kiinni olevia, että menestys oli lopulta vain oikeus ja kohtuus.
Menestys Suomessa on tietysti suhteellista. Ainakaan Yksin kotona 17 ei ole mitään menestyjän tilitystä. Voihan toki olla, että tätä materiaalia on hiottu jo ennen läpimurtoa. Joitakin yksittäisiä viittauksia ulkopuolisuuden tunteisiin niin sanotussa popmaailmassa löytyy, ja jotenkin kuvaava biisi on Illmane, jossa tuskaillaan tappiin vedettyjen luottokorttien ja liian kalliiksi mitoitetun elämäntyylin kanssa ja yritetään hustlata ilmaisia hyödykkeitä. Kai se on varsin realistinen suomalaisen popskenen kuva.
Yksin kotona 17 ei ole iso statement. Kymmenen biisiä, 32 minuuttia. Tuotannollisesti mennään vähäeleisillä linjoilla. Taustat toimivat kautta linjan varsin hyvin, mutta jättäytyvät suosiolla nimenomaan taustoiksi. Biiseissä on kyllä koukkuja, mutta ne eivät ole Gasellien tyylisiä kertosäekoukkuja, vaan meno on ”puhtaammin räppiä”, jos nyt noin typerää ilmausta julkeaa käyttää.
Ibusalin lakoninen ilmaisutyyli tuo mieleen Kridlokkin ja Jodarokin tapaisia tekijöitä, ja ensin mainittu levyllä vieraileekin (minusta kylläkin enemmän Khid-roolissaan, vaikka Kridlokkiksi kreditoidaankin).
Minulle kaupiteltiin tätä levyä myös Paperi T -kulmalla, minkä tavallaan ymmärrän, mutta esitän myös varauksen. Ibusal on kertojana paljon selvemmin katutasolla, sanoo asiat suoraan. Hän kuvaa näkökulmahenkilönsä ulkoisia olosuhteita, eikä ainakaan lähde mihinkään intertekstihässäkkään. Loputonta itseanalyysia ei ole. Todennäköisemmin Ibusalin kertoja noteeraa vaikkapa lipun puolitangossa vastapäisessä talossa ja toteaa kyynisesti jonkun perikuntaa odottavan jättipotin kalliolaisen omistuasunnon muodossa.
Tällaiset havainnot ovat levyn todentuntuisimpia, eikä niitä tarvitse oikeastaan sen kummemmin avata: ajatus jää roikkumaan turhautuneena ilmaan, irtohuomiona joka ei muuta mitään eikä kirvoita kuin hymähdyksen.
Levyn kokonaisuutena varsin apeaa yleistunnelmaa liudentaa kuiva huumori, joka tulee esiin varsinkin kovasti naurattavassa Pilalla-biisissä. Siinä luetellaan asioita, jotka ovat pilalla, ”pelkkää paskaa tilalla”. Niitähän löytyy, mutta olisiko pilalla olevien asioiden luokitteleminen myös näkökulmavalinta? Tämä tulkinta on ilmeisenä rivien välissä.
Suden hetki on klassinen päätösbiisi, jossa lankoja solmitaan yhteen ja nähdään tunnelin päässä valoa: pitää vain muistuttaa itseään oikeasti tärkeistä asioista, kohtuuden tärkeydestä, ja tarttua pienesti omiin niskavilloihin. Avarammille aloille on mahdollista päästä. Vaatiihan se onneakin, eikä itsekurikaan ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus, ainakaan jokaisen ihmisen.
Vaikka Yksin kotona 17 ei ole varsinainen mestariteos, se on ilman muuta tärkeä dokumentti yhden sukupolven elämänkokemuksesta – sellainen klassinen pieni suuri levy.