Progemuusikon tyypillisenä tavoitteena on täydellisyys, ylsikö Dream Theater siihen Helsingissä?

Images and Words on Jaakko Kilpeläisen kirjoissa maailman paras levy. Miten Dream Theaterilta sujui albumiin pohjautuva konsertti?

Katja-Emilia Lillsunde

Dream Theater: Images, Words & Beyond
Helsingin jäähalli
27.2.2017

Ensin on bassoa, bom-ba-bom-ba-bom
Sitten on pianoa, rama-lama-ding-dang
Sitten on rumpua, bamtsi-bamtsi-bam
Kaunista laulua, ritti-ditti-dii
Oi kuinka on tuo levy verraton
Se kerta kerran jälkeen paranee

Kun Pirkko Mannolan Maailman paras levy -single julkaistiin vuonna 1962, laulun luultiin kertovan jostain jo julkaistusta musiikkiteoksesta. Oikeasti Mannolan hitin nimi oli profetia, joka enteili erästä 30 vuotta myöhemmin ilmestyvää säveltaideteosta.

Se maailman paras levy on Images and Words, jolla newyorkilainen Dream Theater lunasti horjumattoman johtoasemansa musiikkigenressä nimeltä progressiivinen metalli. Tähän mennessä en ole löytänyt mistään genrestä toista albumia, jossa yhtä hienot osatekijät onnistuisivat muodostamaan yhtä täydellisen kokonaisuuden.

Images and Wordsin kymmenet melodiat, riffit ja soinnutukset kertovat luojiensa laajasta musiikillisesta sivistyksestä, tyylitajusta ja harvinaislaatuisesta luovuudesta. Vajaan tunnin aikana levyllä kuullaan melodisia kuningasideoita sellainen määrä, josta moni suoraviivaisempi ja hittihakuisempi hevibändi olisi rakentanut kokonaisen, ihan kelvollisen levytysuran.

Aikaansa nähden edistykselliset tuotantoratkaisut korostavat tehokkaasti teoksen tunnelmia. Kuuntelukokemukseen tuovat lisäulottuvuuksia myös sanoitukset, joissa muun muassa maalaillaan unenomaisen nättejä tilannekuvia, pudotellaan kummallisen mieleenjääviä mietelauseita ja viittaillaan Shakespeareen (niin nololta kuin se lähtökohtaisesti kuulostaakin).

Rakennustarvikkeiden valtavasta määrästä huolimatta Images and Words on hallittu, johdonmukainen tekele, jossa ei ole tahtiakaan ylimääräistä.

Images and Wordsin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi neljännesvuosisata. Sen kunniaksi Dream Theater päätti järjestää juhlakiertueen, jolla se soittaa läpimurtolevynsä alusta loppuun.

Kiertueen kolmetuntinen päätöskonsertti Helsingissä oli sellainen kuin aiempien keikkojen biisilistoista saattoi päätellä. Dream Theater ei ole keikkarintamalla tunnettu yllätyksistä, kuten kesken kiertueen vaihtuvista seteistä.

Ensimmäisen tunnin aikana kosiskeltiin lähinnä DT:n 2000-lukulaisen tuotannon ystäviä, joihin en itse lukeudu. Turhan iso osa viime vuosien materiaalista on sellaista alavireistä, kiukkuista, Meshuggah-tyylistä runttausta kuin Helsingissä soitetut As I Am ja The Dark Eternal Night. Kun korkea- ja lempeä-ääninen James LaBrie pannaan tällaiseen äänimaisemaan ja käsketään kuulostaa aggressiiviselta, lopputulos tuo mieleen meksikolaisen kastikkeen, johon sujahti vahingossa chilin sijasta vaniljasokeria.

2010-luvun Dream Theater oli kuitenkin ihan kiva lämmittelybändi sille 1990-luvun melodiselle ja harmoniselle Dream Theaterille, jonka osuus alkoi Images and Wordsin läpisoitolla ja päättyi toiseen vastaavaan maratoniin. Encorena nimittäin kuultiin vielä 23-minuuttinen kappale nimeltä A Change of Seasons – yhtyeen parhaimmistoa sekin.

Keikan voi sanoa sujuneen odotusten mukaisesti, jos vain odotukset olivat realistiset. DT:ltä sopii odottaa tiukkaa ja lähes virheetöntä soittoa sekä kirkasta ja sävykästä livesoundia. Jonkinlaista säröä, vastapainoa soiton virheettömyyteen, toi kuitenkin laulaja James LaBrie. Hänellä on yli 20 vuotta ollut äänensä kanssa ajoittaisia ongelmia, joiden kerrotaan saaneen alkunsa ruokamyrkytyksestä. Helsingin-keikallakin LaBrie tuntui välttelevän korkeimpia säveliä, lauleskeli monet kerrat ohi nuotin ja siemaili juomapullostaan aina tilaisuuden tullen.

LaBriestä ja muustakin bändistä tulee hieman etäinen vaikutelma, eikä tämä johdu laulajan mahdollisista terveyshuolista. Dream Theater ei vain ole niitä bändejä, jotka lavalla ”ottavat yleisönsä”; suhde yleisöön luodaan ennen kaikkea kotikuuntelussa.

LaBrien välispiikit kuulostavat enemmän ulkoluvulta kuin vuorovaikutukselta, eivätkä bändin muut jäsenet osallistu jutusteluun. Koko viisikon esiintyminen on vähäeleistä ja staattista.

Improvisaatiota tai uudelleentulkintoja DT:n keikoilla ei juuri kuulla. Images and Wordsin joidenkin biisien introja ja outroja oli pidennetty erilaisilla soittotaidonnäytteillä, ja yhden kappaleen puolivälissä kuultiin muutaman minuutin rumpusoolo.

Suurin osa albumista kuitenkin esitettiin täsmälleen samoin kuin se 25 vuotta sitten levytettiinkin. Tämä voi tuntua hassulta progressiivisessa rockissa, johon ainakin määritelmällisesti kuuluu pyrkimys jatkuvaan kehittymiseen.

Toisaalta progemuusikon tyypillisenä tavoitteena on täydellisyys, ja nimenomaan siihen Images and Words sattui yltämään.

Jos olet luonut jotain täydellistä, miten tai miksi sitä enää kehittäisit?