Rokkiräjähdyksistä kohinan singulariteettiin – Boris soitti Pink-levynsä Tavastialla

Erikoismetallin klassikkotrio soitti klassikkolevynsä ja onnistui liikuttamaan.

23.11.2016

Boris (JPN)
Tavastia, Helsinki
18.11.2016

Hehkutin taannoin japanilaistrio Boriksen tulevaa keikkaa Facebookissa. Eräs ystäväni saapui intoilemaan päivitykseen “pörinämenneisyytensä paluusta”. Hän oli oikeassa: päivitykseni jälkeisenä päivänä samainen ystävä oli seurueessani Tavastian tungoksessa kokemassa Sunn O))):n äänivyöryä. Jos on olemassa jokin erikoismetallin lyhyt oppimäärä, kuuluvat Boris ja Sunn O))) sen essentiaalisiin nimiin. Yhtä ei ole ilman toista. Kylläpä “pörinän” “ystäviä” tänä syksynä “hemmoteltiin”!

boris2

Kiinnitin huomiota sanaan “pörinämenneisyys”. Minäkin kuuntelin Boriksen Pinkiä ja Sunn O))):n Black Onea lukiossa kymmenen vuotta sitten. Mutta siinä missä Seattlen kaapu-ukkojen jokainen uutuuslevy Scott Walker -kollaboraatioineen kaikkineen otetaan edelleen innostuneesti vastaan halki musiikkimedian, ei Boris tunnu olleen järin relevantti bändi viime aikoina. Se tuntuu jääneen viime vuosikymmenelle.

Levyjä se tekee silti jatkuvasti. Kenties niin jatkuvasti, että vain tulenpalavimpia konossöörejä kiinnostaa. Esimerkiksi viime vuonna siltä tuli kolmen albumin kokonaisuus abstraktia suhinaa, vailla varsinaisia kappalerakenteita. Itseäni bändi innosti viimeksi vuonna 2011, kun se julkaisi albumit New Album ja Attention please. J-popia, edm:ää ja darkwavea shoegazesti suodattavat levyt olivat piristäviä anomalioita, ja ennen kaikkia osoituksia siitä, että bändi voi halutessaan jotakin ihan muuta.

boris3

Vaan milloinpa olisi relevanssi tai sen puute kiertämistä estänyt. Klassikonjuhlistuskiertueen avulla bändi pystyy aina pelastamaan itsensä ajankohtaiseksi. Eräs ehtikin Tavastian eteistunnelissa jo mehustelemaan, miten Pink kuunneltiin “piloille” joskus nuorena. Ihmisillä on Boris-muistoja! Ja näitä ihmisiä on paljon! Tavastialla oli pitkästä aikaa niin paljon porukkaa, että ahdisti.

boris4

Minullakin on Boris-muistoja. On hyvä, että Boris on muistettava yhtye. Se tekee monet ”louhintamusiikkiin” ja sen johdannaisiin liittyvät asiat paljon paremmin kuin monet toiset yhtyeet. Sen ei tarvitse pelleillä ”louhintamusiikkiin” liitetyllä pentagrammi- tai pilviestetiikalla, vaan se voi mennä niiden ohi. Pink on Boriksen käyntikortti, koska siihen tiivistyy kaikki, missä bändi on hyvä: isot riffit, herkkä shoegaze-melodiikka, huumaava drone, garage-kaahaus ja pop-näppituntuma.

Ja mitäpä siihen sanomaan. Boris plays Pinkin ainut varsinainen yllätysmomentti oli se, ettei bändi kelannut levyä orjallisessa järjestyksessä alusta loppuun. Toki biisijärjestyskin on suhteellinen käsite: cd-versioon tottuneet kokevat varmasti vinyylipainoksen järjestyksen outona, ja toisinpäin.

boris5

Setti alkoi Blackoutin höyryävillä nostatuksilla konesavun kietoessa bändin ja Orange-merkin näyteikkunalta näyttäneen vahvistinarsenaalin neonväriharsoonsa, ja sitten lähti. Äänipäämittarit huusivat punaisella nimiraidan, Woman on the Screenin ja Nothing Specialin kaltaisten rokkiräjähdysten paineaaltojen voimasta. Kädet nousivat ja tukat heiluivat. Kaikki meni juuri kuin klassikkoalbumin resitointikeikalla kuuluukin mennä.

Pinkin hengittävyys, ja samalla hengästyttävyys, konkretisoituivat livenä: se puski levyn korkeaoktaanisia hittistygejä hirvittävämmällä maanisuudella kuin Motörhead (koska Japanissa kaikki nyt vain tehdään aina äärimmäisemmin), vain painaakseen äkkiarvaamatta jarrua ja unohtuakseen verkkaisiin stoner-huuruihin tai hiljaisuuksiin kiertoäänien välillä. Tämä tapahtui korkeintaan Afterburnerin tai My Machinen vaiheessa.

boris6

Triot ovat sikäli mukavia bändimalleja, että niissä näkyy vuosien aikana hioutunut tekninen ja henkinen herkkyys ehkä parhaimmillaan: Boris osaa luoda hämmentävän illuusion vaarasta, sillä välillä se kuulostaa olevansa sortumaisillaan valtavien kappaleiden alle. Sitten se osoittaa, että tietenkin kaikki on hanskassa, esimerkiksi rumpali Atsuon mustassa nahka-sellaisessa.

Hoikka basistilaulaja Takeshi kannatteli valtavaa kaksikaulaista ja kymmenkielistä hybridiään kuin henkensä kaupalla, siinä missä kitaristi Wata oli kolmikon pakollinen stoalainen. Hupiukkoilu lankesi sympaattista englantia, “moi moita” ja “kiitosta” hokeneille velikullille, ja etenkin meikattujen silmiensä takaa ilveilevälle Atsuolle. On hyvä, että rumpali ilveilee, koska se kertoo siitä, että hän on “showmies”! Ja rumpalin kuuluukin olla showmies!

Kaltaiselleni dronesuhinan ja postrock-kitaroiden ystävälle setin money shot oli selvästikin säästetty lopuksi. Just Abandoned Myself kuulostaa kirjaimelliselta katoamiselta ja sulautumiselta johonkin ylivertaisempaan: ensin bändi meuhkaa ja Takeshi karjuu parhaansa mukaan, mutta vääjäämättömäksi lopuksi koituu luovuttaminen kosmiselle kohinan singulariteetille.

boris7

Tähän nähden setin päättänyt Farewell oli jännittävä ylösnousemus, sillä omalla Pinkilläni se nimenomaan aloittaa koko levyn. Ehkä bändi halusi kuitenkin päättää show’n johonkin toiveikkaampaan. Encoreina tulleet, ilmeisesti tänä vuonna sinkkuina ilmestyneet biisit olivat oppikirja-Borista rokaten reippaasti ja kiemurrellen hitaasti, mutta eivät jättäneet edellä kuullun jälkeen muuta kuin väkinäisen epilogin tunteen.

Boris plays Pink oli nimenomaan show: viihdyttävä spektaakkeli, jonka vastaanottivat kymmenet, sadat leveästi hymyilevät kasvot. Se oli hilpeä osoitus siitä, minkälaista riemua rokinsoitto voi parhaimmillaan olla – niin kliseiseltä kuin ajatus kuulostaakin. On kuitenkin aina riemastuttavaa, kun yleisön ja yleisön välinen yhteys saa aikaan aitoja liikutuksen tunteita, ja kaikilla on kivaa!

Lisää luettavaa