Vähemmän Kaliforniaa, enemmän vesisadetta: Broadcast Laitilan Jazzkukko-festivaalilla

”Vaihto-oppilasrockin” klassikkobändi tarjoili nostalgiaa yleisölle, joka oli sellaista hakenutkin.

Mikael Mattila

Broadcast
Jazzkukko-festivaali
5.8.2017 Laitila

”Tervetuloa aikakoneeseen”, huikkaa Paisley-paitaan pukeutunut, solakka Kim Lönnholm tiiraillessaan tihkusateeseen. Sitten lähtee ”se, mistä kaikki alkoi”: klassikkoslovari Pacific.

Kaikki alkoi vuonna 1980 Munkkiniemessä, missä viisi lukiolaisnuorukaista perusti aika ainutlaatuisen bändin. Broadcast kuulosti tuliaiselta suuresta maailmasta. Sen kappaleissa kaivattiin Tyynenmeren aurinkoon, kurvailemaan Cadillacilla Pasadenaan tai sateiseen suurkaupunkiin neonvalojen alle. Broadcastin soundi oli aikaansa nähden poikkeuksellinen: yhtä aikaa hedonistinen ja vilpittömän kirkasotsainen. Erittäin ”smooth” ja ”kallis”.

Yhtyeen kansainvälistä, Eaglesia, Doobie Brothersia ja Earth, Wind & Firea mallintanutta soundia alettiin äkkiä kutsua ”vaihto-oppilasrockiksi”, kenties vastineena yhtä humoristiselle Amerikan-vastineelleen ”yacht rock”. Poseerasivatpa Broadcastinkin jäsenet purjehdusveneessä. Nimityksessä oli varmasti ainakin puolet naljailua, mutta samalla se kuvasi bändin ilmaisua erittäin hyvin. Broadcast kuulosti ”Valloissa” käyneen serkun ihailevalta tarinoinnilta. Ei aidolta ja selvästi muistojen värittämältä, muttei myöskään kuvitellulta jäljitelmältä.

Juuri tämä hienovaraisuus teki Broadcastin varhaistuotannosta niin ainutlaatuista ja vielä vuosien jälkeen hyvinkin poikkeuksellista kotimaisen rockin historiassa.

Kuten monille muillekin Munkkiniemen kasvateille, myös Broadcastin jäsenille kävi hyvin. Liki kaikista tuli menestyneitä muusikoita, ja heistä joista ei tullut, tuli menestyneitä jossakin muussa. Edu Kettunen lienee Broadcastista pitkäuraisin lauluntekijä, sitten tulee Esa Kaartamo. Näiden kahden tuotantoavustuksella myös bändin laulaja Kim Lönnholm myi tuplaplatinaa Minä olen muistanut -albumillaan. Ei hassumpaa!

Viimeksi 1990-luvun puolivälissä keikkaillut Broadcast ei kuulemma koskaan hajonnut. Siksi tätä – muun muassa virvoitusjuomatehtaastaan ja Neon 2 -puolikkaastaan tunnetussa Laitilassa järjestettyä – keikkaa ei tulisi pitää comebackina. Bändi nyt vain sattui innostumaan keikkailusta taas parinkymmenen vuoden jälkeen. Esiintymistä oli kuitenkin vaikea kuvitella muuna kuin vanhan bändin nostalgiatrippinä – viittasihan Lönnholm siihen jo alkuspiikissään. Suuri osa keski-ikäisestä yleisöstäkin tuli paikalle muistelemaan nuoruutta.

Koska itse olen silkka turisti tällaisella henkisellä maaperällä, kiinnosti minua tietenkin, onko kotimaisen yacht rockin klassikkobändilla annettavanaan muuta kuin kuviteltua menneisyyttä.

No, ainakin bändillä oli hauskaa. Vasemmalla laidalla ahkeroinut kitaristi-lauluntekijä Esa Kaartamo kehui bänditovereidensa lahjakkuutta tämän tästä. Soolot venyivät pitkiksi ja tunnelma oli, välillä hyvinkin epäkalifornialaisen koleaksi yltyneestä sateesta huolimatta, jutustelevan intiimi. Kun Lönnholm kysyi, ketkä kaikki olivat nuoria 80-luvulla, nousi suunnilleen 80 %:ia yleisön käsistä.

Settilista oli rakennettu yhtä jutustelevaksi, eli varmastikin se suosi sellaisia biisejä, joiden soittamisesta vuoden 2017 Broadcast nauttii eniten. Tämä tarkoitti suunnilleen kaikkea muuta kuin kahden ensimmäisen, taiteellisesti mielenkiintoisimman albumin materiaalia. Kolmoslevyllä ja kaupallisella lakipisteellä Who’s Got the Ball bändi yritti hetken aikaa tehdä hard rockia, mutta myöhemmillä albumeilla se syyllistyi hetkittäin hyvinkin kankeaan keskitien paaluttamiseen. Broadcastin herkkyys katosi. Siitä tuli ”tavallinen” rockbändi.

Laitilassa nähtiin juurikin tavallinen rockbändi. Turhan moni kappale toimi lähinnä alustana Kaartamon ja toisen kitaristin Jarmo Nikun setäsbluessooloilulle. Lönnholmin nasaali laulukin huiteli paljolti äärirajoilla. Parhaimmillaan bändi kuulosti silloin, kun se toi mieleen Tom Pettyn viime vuosien tuotannon. Lönnholmin hintelä habitus ja terävä ääni muistuttivat tuota Floridan pikkutakkimiestä yllättävänkin paljon. Perkussioita takarivissä ja välillä kitaraa eturivissä soitellut Edu Kettunen näytti – kuten aina – automekaanikolta, ja tuntui pääsevän vauhtiin vasta keikan loppupuolella.

Onneksi sentään debyyttialbumin mestarillinen Pasadena Sungodown lähti komeasti, vaikka hunajaiset stemmat hetkittäin heittelivätkin. Myös yksi myöhäistuotannon helmistä, Rocks and Water kuulosti raikkaalta paksun rokkijytän seassa. Sen sijaan bändin käyntikortti, kenties maailman paras suomalaisen bändin englanniksi esittämä kasarislovari, You Break My Heart tuntui rock-repertuaarissa suorastaan sopimattomalta.

Sikäli kun settilista oli pettymys, oli bändin itsensä hilpeä olemus kohtuullinen kompensaatio. Kenties Broadcast keikkailee jatkossa lisääkin – energiasta se ei ainakaan ole kiinni.