Viihdeprogen velikullat virkeinä: Toto Tammisaaressa

Kalifornialaisbändi joutui luonnon armoille, muttei antanut sen häiritä.

Mikael Mattila

Toto
Juli Festival, Tammisaari
29.7.2017

Kitaristi Steve Lukather huitoo mäkäräisiä ympäriltään kesken kitarasoolon. Taaempana laulaja Joseph ”Hollywood-säveltäjä John Williamsin poika” Williams läimäyttelee mustaa pyyhettä ilmassä pyöriviä ötököitä kohti kuin ruoskaa.

”Tämä tuntuu mehiläispesältä”, Lukather huohottaa.

Noin puolta tuntia aiemmin Williams oli juuri ehtinyt ylistää Tammisaaren Stallörsparkenin ympäristöä, eikä suotta: helteessä kylpeneen merenrantapuiston suomenruotsalaisidyllistä puuttuivat vain juontajat Lee Esselström ja Jocke Lax. Illan hämärryttyä värivalojen houkutukseen olivat kuitenkin langenneet myös erinäiset lentävät yöhyönteiset. Niitä oli paljon. Todella paljon.

Suomen kesä – ihmeitä täynnä!

Sikäli kun moitteetonta viihdeprogea jo kohta neljäkymmentä vuotta veivanneen Toton esityksistä etsii yllätyksellisiä hetkiä, lienee mainittu luonnonilmiö niistä omaperäisimpiä. Toto on pohjimmiltaan aika outo, kaikenlaisen campin ja post-internet-metailun armoille joutunut bändi, joka yhdisti skarpin soiton ja monimutkaisen biisikaavan kömpelöihin lemmenluritusteksteihin, ja nousi muusikoiden suosikiksi.

Useimmitenhan Totoa arvostetaan juuri siksi, koska sen soittajat ovat niin hyviä. Muistan itsekin kokeneeni tällaisen hetken hiljattain, kun päädyin parin toverini kanssa katsomaan Toton keikkaa Montreux’n jazzfestareilta vuodelta 1991, ja toteamaan saman. Ei helvetti, miten kova bändi!

Onkin riemastuttavaa, miten virkeältä Toto kuulosti myös Tammisaaren yössä. Bändillä tuntuu olevan hauskempaa kuin vuosiin: sen uusin levy XIV on veteraanibändin mittapuulla yllättävän raikas (siis niin raikas kuin keskimäärin viisiminuuttisia progeseikkailuita sisältävä levy voi olla), minkä lisäksi Lukatherin, Williamsin ja kosketinsoittajakaksikko David Paichin (se jolla oli paljon hattuja) ja Steve Porcaron (se jolla ei ollut hattuja) muodostaman ytimen keskinäisessä dynamiikassa on vastaansanomattoman sympaattista, ikääntyvien miesten herkkyyttä.

Setti edusti bändin viihdeosastoa: Hold the Line kuultiin jo toisena. Sitten tuli Lovers in the Night, Pamela, 99, Rosanna, ja – tietenkin itseoikeutettuna finaalina korniuden puolelle pitkitettyine sooloineen – Africa. Jos kohta näiden väliin jätetty uudempi materiaali kulki reippaasti, oli illan ainut mahalasku turhanpäiväinen ja jähmeä valkobluestulkinta Jimi Hendrixin Red Housesta. Ei auttanut, vaikka Lukather omisti sen bändin 25 vuotta sitten kuolleelle alkuperäisrumpali Jeff Porcarolle.

Tästä huolimatta Toto oli viihdyttävä, pirteä ja soittotatsiltaan suvereeni. Edes Paichin koskettimille, Lukatherin hartioille ja Porcaron hiuksille laskeutunut mäkäräisten armeija ei mahtanut sille mitään.