Rock the Beach -festarien päätöspäivän laittaa nyt vielä kertaalleen nippuun toimittaja Mikael Helenius.
Teksti: Mikael Helenius, kuvat: Jana Blomqvist
Rock the Beach: Paramore, Rolo Tomassi, Newsted, Zemfira, Rammstein
Hietaniemen uimaranta, Helsinki
29.6.2013
Rock the Beachin perjantain kattaus ei ollut kovin kaksinen, kuten raportti ehkä kertoi. Perjantain kävijämäärä hävisi silmämääräisesti arvioiden lauantaille, jolloin päiväsaikaankin esiintyviä yhtyeitä seurasi vähintäänkin yhtä iso, jollei isompi ihmismäärä kuin perjantain pääesiintyjä 30 Seconds to Marsia.
Saavun alueelle kahden aikoihin, jolloin englantilainen matikkametallia ja metalcorea yhdistelevä Rolo Tomassi aloittaa pienimmällä lavalla. Perjantain metalcore-annostuksesta vastasi A Day to Remember, jonka musiikki vaihteli metalcoren ja suoraviivaisen popin välillä.
Siihen verrattuna Rolo Tomassi on hankalaa musiikkia. Yhtye aloittaa kylmiltään tiukalla metalcore-riffillä, joka vaihtuu äkkipikaisesti toiseen samankaltaiseen riffiin. Sitä seuraa rytmisesti kikkailevaa matikkaheviä ja lisää mäiskettä. Aivot eivät meinaa pysyä kappaleiden perässä.
Yhtyeessä eniten huomiota herättää parikymppinen laulaja Eva Spence. Pienikokoinen nainen ärjyy vakuuttavan ilkeästi. Kappaleiden välissä Spence kiittelee yleisöä pehmeällä ja tyttömäisellä äänellä. Kappaleiden aikana laulaja vuoroin heittelehtii väkivaltaisesti ympäri lavaa ja heiluttelee lanteitaan.
Spencen yllä on Slipknotin Iowa-paita. Iowan kaltaista helppoa musiikkia tulee vähän ikävä.
Sentään joka toisessa yhtyeen kappaleista on selkeä rakenne, josta löytyy suvantokohtia ja toistuvia melodisia teemoja. Toinen puolisko on ensimmäisen kappaleen kaltaista hermostuttavaa sekamelskaa.
Mieleen painuu kappale Oh Hello Ghost, joka käynnistyy rauhallisella syntikkafiilistelyllä. Painostavan riffin jälkeen Eva Spence laulaa new wave -henkistä laulumelodiaa samalla kun veli James Spence huutaa päälle. Lyhyt hetki on kiehtovan painostava. Sitä seuraava metalcore-mäiskintä kuulostaa raikkaammalta kuin muiden kappaleiden.
Miten aivojen pitäisi olla viritetty, että ymmärtäisi yhtyeen sekavampia kappaleita? Niistä tulee samankaltainen olo kuin silloin, kun on juonut liikaa kahvia ja notkunut koko päivän tietokoneen äärellä uutissivuja ja sosiaalista mediaa selaten. Keskittymiskyky on kateissa ja ajatus ei kulje.
Levottomuus on epämiellyttävällä tavalla raskasta.
Newstedin keikan käynnistää Heroic Dose, jonka riffi kuulostaa hyvällä tavalla Metallicalta.
Jason Newsted soittaa bassoa ja laulaa. Newsted ei ole mikään James Hetfield – jolta kuitenkin kuulostaa hämmästyttävän paljon – mutta miehen laulutaidot yllättävät silti positiivisesti. Äänessä on miehekästä karheutta, joka hieman kompensoi melodista yksioikoisuutta.
Newsted kuulostaa samalla tavalla neutraalilta kuin suosittujen rockbändien rivijäsenten sooloprojektit yleensä: rockilta jota on mukava soittaa, mutta josta uupuu luova energia, josta emoyhtye tunnettiin.
Festivaalin viimeinen metalcore-esiintyjä on walesilainen Enter Shikari.
Yhtyeen poukkoilevassa electronica-metalcoressa on vaikutteita triphopista ja rapista. Sekoitus kuulostaa epäilyttävältä, mutta huomaan yllätyksekseni nauttivani musiikista. Sekavaa tämäkin on, mutta tasapainoisella tavalla. Tyylilajien välillä hyppiminen tuntuu luovalta hulluttelulta, ja kappaleet ovat hallittuja kokonaisuuksia.
Laulaja Rou Reynolds taipuu rääkymisen ja laimeasävyisen melodisen laulun lisäksi puhelauluun. Gandhi Mate, Gandhi -kappaleen alussa Reynolds saarnaa intohimoisen maailmanlopun ennustajan innolla politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista.
Reynolds kertoo samalla painavalla äänellä kuulijoilleen, kuinka Enter Shikarin musiikin on tarkoitus olla vaikeaa ja haastavaa musiikkia. ”Jos et itse käytä aivojasi, joku toinen käyttää niitä”, laulaja kertoo.
Onpas mahtipontista. En ole aivan varma, onko levottomasti poukkoilevan musiikin kuunteleminen paras tapa hyödyntää aivojaan ja suojautua vallanpitäjien ja markkinoiden aivopesulta. En ainakaan yhtyeen keikan aikana tuntenut kenenkään ohjailevan aivojani, joten ehkä se sitten toimii.
Venäläisen Zemfiran perinteinen kitararock ja herkät pianoballadit kuulostavat Rolo Tomassin ja Enter Shikarin jälkeen yksinkertaisuudessaan suorastaan vallankumoukselliselta. Baškiiritaustaisen Zemfira Talgatovna Ramazanovan yhtye on toiminut 1990-luvun lopulta saakka. Venäjällä yhtye on suosittu ja myynyt miljoonia levyjä.
Zemfira on hoikka ja hoippuen liikkuva 36-vuotias nainen, joka lyhyissä mustissa hiuksissaan muistuttaa Yoko Onoa. Välispiikeissä hän puhuu muutaman kömpelöön lauseen verran englantia ja loput venäjäksi.
Vähäväkisestä yleisöstä iso osa on venäjänkielistä – poislukien eturiviin iltapäivällä majoittuneet Paramore-fanit, joille yhtye ei skriineillä näkyvien väsyneiden ilmeiden perusteella uppoa.
Hankittiinkohan Zemfiran festivaalille houkuttimeksi venäläisyleisölle, joka harkitsi tulemista Rammsteinin tai Paramoren perässä? Oli miten oli, on Zemfira yksi festivaalin kiinnostavimmista uusista tuttavuuksista.
Paramore aloittaa Misery Business -hitillä. Soundi on sihisevä ja muhjuinen, eikä Hayley Williamsin ääntä meinaa kuulla, vaikka tämä antaumuksellisesti huutaakin. Laulu menee välillä rock-henkisesti vähän nuotin ohi.
Williamsin esiintymisessä on vastustamatonta energiaa. Muu yhtye ei herätä juuri minkäänlaista huomiota. Paitsi kitaristi, joka heittää voltin puolivälissä keikkaa. Williams on huomion keskipiste koko keikan ajan.
Toinen kameramiehistä kuvaa Hayleyta ensisijaisesti shortsien kohdalta.
Hayley juttelee mukavia yleisön kanssa. Erään nuoren miehen kyltissä lukee ”Hayley, my gf dumped me but u make me feel better”. Hayley lukee kyltin ääneen, ja yleisö päästää söpöilevän äänteen.
Suoraviivaisemman nuorukaisen kyltissä lukee oma puhelinnumero ja soittopyyntö.
Yhtyeen tuoreen levyn kappaleet yllättävät. Kappaleet ovat raikkaita ja tanssittavia kappaleita verrattuna aikaisempien levyjen paikoin hampaat irvessä puristaneeseen punkpoppiin.
Päivän pienempien yhtyeiden seuraamisesta väsähtäneenä seuraan Rammsteinin keikkaa viiden kappaleen ajan. Pelkään liiasta kahvista ja metalcoresta levottoman sydämeni pettävän jossain vaiheessa keikkaa. Olen jo säikähtänyt jokaista alkukeikan aikana räjäytettyä ilotulitetta.
Yhtyeen esiintyminen on juuri niin mahtipontista, kuin viimevuotisessa keikkaraportissa kerrottiin. Till Lindeman laskeutuu suurella, kipinöitä alaspäin syöksevällä lavalla. Samanaikaisesti joukko miehiä juoksee kipinöiden alle noutamaan verhoa, joka lavan eteen oli ripustettu. Polttavatkohan kipinät, pelottiko miehiä lavan alapuolella juokseminen?
Mietin asiaa kun poistun räjähdyksistä säpsähdellen ulos alueelta. Rammstein ei ole pelokkaiden juttu.
Lue Rock the Beach -raportin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.