”Kirja on samanaikaisesti rock-elämäkerta, haastatteluromaani, tien päällä -kertomus, tarina kahden miehen ystävyydestä, tahaton parodia biografiasta, egonbuustausprojekti ja muodottomaksi turvonnut gonzo-juttu”, kirjoittaa Samuli Knuuti arviossaan Teppo Vapauden kirjasta Herra Ylpön sydän.

”Jippu on kuin Poliisiopisto-elokuvien Sgt. Laverne Hooks: aloittaa joka kerta surkeana, piipittävänä olentona, mutta saa itseluottamuksensa lopussa takaisin – vain menettääkseen sen taas seuraavan osan alussa”, kirjoittaa Jami Järvinen arviossaan.

”Liki 70 minuutin mittainen albumi on täysin järjetön kokonaisuus, joka kiteyttää sen, mikä tuntuu juuri nyt olevan pop-musiikissa kaikkein tärkeintä. Kaikkea täytyy olla mahdollisimman paljon, ettei kukaan ehdi kyllästyä”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Jääkiekon MM-kisat toivat mukanaan neljännen sijan, Kalervo Kummolan näköisen kisamaskotin ja poskettoman kauhean kokoelmalevyn.

”Vaikka Paleface on asettunut riviin taustaorkesterinsa kanssa, tätäkin levyä ostetaan kahmalokaupalla yksin solistin vuoksi. Palefacen ulosannin perehtyneisyys, ajankohtaisuus, analyyttisyys ja osuvuus heittävät yli heikomman hilseen”, kirjoittaa Heini Strand arviossaan.

”Rasmusta on helppo verrata kollegaansa Sunrise Avenueen. Molemmille on nostettava hattua kovasta uurastuksesta, jonka avulla portit ulkomailla menestymiseen ovat auenneet. Kumpikaan orkesteri ei myöskään juuri välitä uskottavuuspisteistä”, kirjoittaa Feniks Willamo arviossaan.

”Siinä missä Tool nyhvertää integraaleja vihkoonsa lyijykynää järsien ja Mars Volta yrittää ratkaista tehtävät Tarot-korttien, spiritismin ja ouija-laudan avulla, Lapko suhrii samaiset laskut omaan paperiinsa huolimattomasti kiiruhtaen, sillä hallitsemattoman ihastuksen tilassa on mahdotonta keskittyä. Ja silti suurin osa tehtävistä menee oikein”, Oskari Onninen maalailee arviossaan.

”Koivun musiikki on höyhenenkevyttä ja raikasta, mutta samalla mietteliästä ja haikeaa. Osaamattomissa käsissä Koivun kaltainen kitarapop on usein pikkunättiä näpertelyä, mutta tämä albumi on selvästi syntynyt vahvan näkemyksen ja taidon ohjastamina”, kirjoittaa Tapio Ahola arviossaan.

”Blunderbuss ei tarjoa kaivatunlaista irtiottoa. Levy on eräänlainen uusilla biiseillä toteutettu Jack White -kokoelma. Suurin osa sävellyksistä olisi paikannettavissa hänen yhtyeidensä levyille”, kirjoittaa Tomi Nordlund arviossaan.

”Albumi on niin suvereeni, ettei se jätä aikaa edes ynähdykselle. Hyvösen proosarunolliset tekstit muuttavat kappaleet pianonovelleiksi, joiden läpi kantava juonilinja punoo albumin kolminäytöksiseksi melodraamaksi”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Kummanlainen progressiivinen death metal soi tykimmin: suomalainen eeppisiä melodioita viljelevä tunnelmointiversio vai ruotsalainen epileptisiin rytmeihin pohjautuva riffikuritus?