”Kanadalaissuuruus teki levykokonaisuuden, jota pukevat täytebiisit ja yli tunnin kesto”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan ja antaa kanukeille neljä tähteä viidestä.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Eric Kayne
Arcade Fire
: The Suburbs
Mercury
Kun Arcade Fire ilmoitti kolmannen albuminsa olevan kuudentoista biisin mittainen, sanoin ystävälleni, että jos The Suburbs ei sisällä yhtään täytebiisiä, julistan yhtyeen samalta seisomalta maailman parhaaksi.
Aluksi vaikuttaa siltä, että Suburbs on 63-minuuttinen möhkäle, jonka materiaalista vähintään puolet on turhuutta. Kuunteluiden ja syvän paneutumisen seurauksena levy kuitenkin paljastuu groweriksi – jopa niin voimakkaaksi sellaiseksi, että kolmen vuoden takainen Neon Bible jää erinomaisuudestaan huolimatta Suburbsin varjoon.
Suburbsin keskeisin ero menneeseen on, että Arcade Fire on hukannut kappaleista suurimman vahvuutensa, hyökyaaltomaisesti eteenpäin jyskyttävän voiman. Lähelle tätä päästään Ready to Startissa ja Empty Roomissa, mutta etupäässä Arcade Fire kiertelee Suburbsilla mukavuusaluettaan.
Äänipaletin laajentamisen lopputuloksena Arcade Fire soi monipuolisemmin, mutta myös keskitempoisemmin kuin koskaan aiemmin.
Nimibiisissä, Deep Bluessa ja Wasted Hoursissa löntystellään neilyoungiaanisen folk rockin tahtiin, mutta Half Light- ja Sprawl-tuplabiisien huippuhienot kakkososat kurottavat konepopin suuntaan.
Kaikki levyn taidonnäytteet kruunaa, että perinteinen Arcade Fire -soundi on jalostettu moniin erilaisiin muotoihin siten, että yhtyeen voi yhä tunnistaa biiseistään.
Nuoruuden ja kasvamisen teemojen ympärillä pyörivä levy osuu monin paikoin syvälle nostalgiahermoon. Erityisesti Suburban Warin musiikkijengiytymiskuvaelma herkistää varmasti lähiöiden lisäksi pikkukaupunkienkin kasvatit. Puhumattakaan We Used to Waitin haikeasta ja monitulkintaisesta odotuskertomuksesta.
Sitten takaisin täytebiiseihin. Kyllä, Suburbs on muodoltaan löysä albumi, ja sillä on selvästi ylimääräisiä biisejä kuten Deep Blue ja Rococo. Tämä ei kuitenkaan haittaa.
Aiemmilta levyiltä tuttujen Rebellion (Lies):n tai No Cars Go:n kaltaisia klassikkohetkiäkään ei ole, mutta Suburbs ei lopulta kaipaa niitäkään. Sen vahvuus on nimenomaan albumissa itsessään, ei sen osissa.
Vaikken nyt tituleeraakaan Arcade Firea maailman parhaaksi bändiksi, en voi kuin arvostaa tapaa, jolla se kääntää väljän kokonaisuuden edukseen. Suburbs näyttää kaltaisilleni epäilijöille, että kunhan lopputulos on enemmän kuin osiensa summa, myös ylipitkä ja löyhästi koottu albumi voi olla erinomainen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/10