Aleksi Kinnuen arvioi U2:n yhtäkkiä julkaistun albumin syyskuun Rumbassa ja kiristeli hampaitaan.
Teksti: Aleksi Kinnunen, kuva: John Wright
Kriitikoiden ensivaikutelmat levystä voi lukea albumin julkaisun aikaan tehdystä Kriitikkokierros-jutusta.
U2: Songs of Innocence
Island
”Merkkitapaus musiikin historiassa. Ja sinä olet osa sitä. […] Koskaan ennen ei näin monella ihmisellä ole ollut samaa albumia, etenkään heti julkaisupäivänä.”
Näin Apple hehkuttaa pääsivullaan kieltämättä hauskaa vetoa julkaista U2:n kauan odotettu uutuuslevy ilmaiseksi viiden sekunnin varoitusajalla. Apple-kellon, iPhonen ja levyn julkistustilaisuutta seuratessani minua kuitenkin oksetti. Päässäni kihisi sanapari ”epäpyhä liitto”.
Maailman arvokkain, umpikaksinaismoralistinen firma (luovuus ja inhimillisyys versus aina-pitää-saada-uusinta-rautaa-kulutushysteria) ja mammuttiyhtye tukeutuvat toisiinsa vapisevan epävarmoina aikoina ja kehuvat toisiaan jäykästi kilpaa ristiin niin, että läpinäkyvä tulos muistuttaa jonkinlaista rumaa sukurutsaista pakkoavioliittoa. Ainakin yhtyeen kannalta.
Tietääkö verokarkuri-Bono edes siitä, että länsimainen elektroniikkajäte, jonka joukossa ovat kaikki ne vanhat iPhonet, käryävät esimerkiksi afrikkalaisilla kaatopaikoilla, joista maapallon köyhimpiin lukeutuvat lapset kaivelevat epäterveissä oloissa tikulla metalleja myytäväksi?
Minua oksettaa.
Mutta yhtä lailla minua oksettaa U2:n kollektiivinen parjaaminen, joka perustuu lähinnä bändin imagoon. Se on liian helppo tie. Sanotaan nyt suoraan: U2 on huikea, huikea yhtye. Olympiastadionin neljän vuoden takaiset konsertit olivat virstanpylväitä suomalaisessa pophistoriassa, kauneinta ekstaasia ikinä. Myös kirkuvan värinen Popmart-sirkus tuntui kesällä 1997 karistaneen entisen kekkoslandian viimeiset harmaat karvalakkinöyhdät.
Harmi vain, että Pop oli viimeinen oikeasti merkittävä U2-levy. Se oli huonoista hetkistään huolimatta ihanan kiimainen sivallus eteenpäin. Yhtyeen myöhemmät albumit ovat tuntuneet enemmän tai vähemmän löysältä menneisyyden kaivelulta, kaipuulta 1980-lukulaiseen stadionharmoniaan mutta ilman nuoruuden visiota.
Sekin on harmi, että Songs of Innocence edustaa yhtyeen neljän 2000-luvun albumin heikompaa laitaa, siinä missä edellinen No Line on the Horizon (2009) oli paras.
Ilmaisullisesti tylsä levy ei iske pöytään yhtään erityisen vaikuttavaa hetkeä Lykke Lin kanssa levytettyä The Troubles -päätösraitaa lukuun ottamatta. Ennen kaikkea tämä U2:n kolmastoista albumi tuo mieleen bändin alkuaikojen kuivakan soinnin. Sitä yhtye sotkee tylsään 2000-lukulaisuuteensa.
Minua ei suuremmin jaksa kiinnostaa, että William Blaken runokokoelmasta nimensä lainaava Songs of Innocence on teemalevy yhtyeen nuoruudesta. Että California kertoo bändin ensitripistä Kaliforniaan tai Iris Bonon äidistä, joka kuoli laulajan ollessa 14. Tai että Cedarwood Road kertoo Bonon lapsuuden kotikadusta. Koska, kuten The Guardian levystä kirjoitti, Blake varmasti pyörii parastaikaa haudassaan.
Hyvin mahdollisesti U2 tulee ensi kesänä esiintymään hämeenlinnalaiselle pellolle, jonne Live Nation rakentaa epäpyhää megapalvontapaikkaansa. Pakkohan kiertuetta on kai jälleen jossakin todistaa, mutta ajatus siitä, että vaeltaisi pellolle näitä kappaleita kuuntelemaan, tuntuu aivan hirveältä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/14.