1990-luvun lopusta asti viileätä elektropoppia tehnyt Ladytron luottaa tuttuun reseptiin myös viidennellä studioalbumillaan. Marko Ylitalon mukaan Gravity the Seducer tosin pesee bändin kaksi edellistä levyä mennen tullen.
Teksti: Marko Ylitalo, kuva: Nettwerk
Ladytron: Gravity the Seducer
Nettwerk
Syntikkapoppailijat tarjoilevat vanhaa soundia ja uusia hittejä.
Liverpoolilaisen Ladytronin ominaissoundi ei ole kovin omaperäinen, mutta yhtye osaa luoda hienoja melodioita ja vahvoja tunnelmia lipsumatta lähellekään kertakäyttöistä tusinapoppia. Bändi huokuu samankaltaista viehätys- ja vetovoimaa kuin Clinic, Goldfrapp ja Roisin Murphy.
Kokoonpano (Helen Marnie, Mira Aroyo, Daniel Hunt ja Reuben Wu) on pysynyt samana perustamisvuodesta 1999 lähtien. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt 604-debyytti löi jo läpi kansainvälisesti, mutta kahdella edellisellä albumilla (Witching Hour, 2005 ja Velocifero, 2008) Ladytron kuulosti innottomalta. Levyt eivät olleet kehnoja, mutta eivät myöskään kahden ensimmäisen veroisia. Keskinkertaisuus jos mikä on tylsää.
Vaikutti jo siltä, että Ladytron saisi pakata syntikkansa laatikkoon, sillä ennen viidettä studiotuotostaan bändi julkaisi sekä livelevyn että Best of -kokoelman. Onneksi Gravity the Seducer osoittaa lopettamishuolet turhiksi.
Ladytron olisi voinut syntyä jo 1980-luvulla, aikakaudella, missä sen vaikutteet piilevät. Veteraaneihin ovat selvästi vaikuttaneet heitä veteraanimmat syntikansoittajat, siis klassiset new wave -nimet kuten OMD, Ultravox ja varsinkin The Human League sekä Roxy Music. Yhtyeen nimikin juontuu viimeksi mainitun kappaleesta. Edellä mainittujen lisäksi uutuus viittaa jopa Johnny Jewelin tuotantoihin, kuten Glass Candyyn ja Chromaticsiin.
Levyn alku on yhtä juhlaa. Ensisinglenä julkaistu White Elephant kalpenee toisena kuultavalle Miragelle, jonka disco noirista pystyy nauttimaan niin tanssien kuin istuen. Jylhässä ja mahtailevassa White Goldissa neljän syntetisaattorin soundia värittää sähkökitaran nakutus. Ace of Hz löytyi jo FIFA 11 -jalkapallopelin soundtrackilta ja maaliskuiselta kokoelmalta. Jokainen kappaleista olisi voinut olla virallinen johtosingle White Elephantin sijasta.
Albumin loppupuolella kokeellisuus kasvaa numero numerolta, mutta äänimaailmalla ei ole missään vaiheessa tarvetta peitellä huonoja sävellyksiä. Instrumentaaliosuuksissa olisi tosin ollut tiivistämisvaraa.
Muun muassa Arctic Monkeysin ja Editorsin kanssa työskennelleen Barny Barnicottin osittain tuottamalta levyltä olisi irronnut monta lisäraitaa alkuvuoden hittikokoelmalle.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/11. Albumi on kuunneltavissa täällä, ainakin hetken.