”The Whole Love ei ole se taiderock-levy, jota Wilcolta on odotettu vuosia. Sen huiput antavat odottaa, että näin olisi, mutta laiskat suvantokohdat vesittävät yrityksen”, kirjoittaa Jean Ramsay arviossaan.
Teksti: Jean Ramsay, kuva: Mary Ellen Matthews
Wilco: The Whole Love
dBpm
Chicagolaisyhtyeen kahdeksas levy kuulostaa kokoelmalta ilman hittejä.
Levy alkaa efektien yskähtäessä käyntiin. Taustalla paukuttaa sämplätyn oloinen katkottu biitti ja analogisyntetisaattori kurnuttaa kuin kiimainen rupikonna, kunnes jää hyökyaallon tavalla nousevan jousikvartetin jalkoihin. Koko asetelma vaikuttaa niin paljon Kid A:n jälkeiseltä Radioheadilta, että kun Jeff Tweedy alkaa viimein laulaa, kuulostaa hän ensimmäisen tahdin ajan aivan Thom Yorkelta.
Radiohead ei Wilcon kohdalla ole tuulesta temmattu vertailukohta. 1990-luvulla aloittaneilla yhtyeillä on paljon yhteistä: kummankin Suuresta Levystä (OK Computer/Yankee Hotel Foxtrot) on jo ikuisuus, ja silti jokaista asiaa, jonka bändi tekee, verrataan siihen. Soundia on viety taiderockin puolelle, on tehty lällynpehmeää siirappia, on oikeastaan kokeiltu kaikkea, ja silti – huippu on jo valloitettu.
Wilcon kaksi edellistä levyä olivat pääpiirteittäin lällynpehmeää siirappia. Ainoastaan kappaleet kuten Impossible Germany ja Bull Black Nova ovat antaneet vilahduksen siitä taiderock-hirviöstä, joka bändin keikoilla pääsee irti. Molempien keskipisteessä on kitaravirtuoosi Nels Cline, nyky-Wilcon salainen ase.
Levyn avaava Art of Almost antaa toivoa. Se on rehellisesti sanoen luovin ja rohkein kappale, jonka nyky-Wilco on koskaan levyttänyt. Se dekonstruktoi yhtyeelle tyypillisen formaatin samalla tavalla kuin Radiohead teki Kid A:lla, vie sirpaloitumisen jopa pidemmälle kuin yhtye osasi edes Yankee Hotel Foxtrotilla (2002).
Kitaroita ei heti tunnista kitaroiksi, niiden melodialinjat ovat katkonaisia, country-poika John Stirratin pehmeä basso on muuttunut ilkeäksi fuzz-hirviöksi. Laulaja ja johtaja Jeff Tweedy nykii kompuroivaa sanoitustaan upeasti groovaavan basson kanssa painien. Koko kappale on ikään kuin siinä rajalla, miltei melkein, kuten sen nimikin lupaa. Jouset palaavat, ja niiden takana hyökyaallolla ratsastaa Nels Cline, joka räjäyttää tajunnan orgastisella soololla.
Avaus on niin vahva ja omintakeinen, että loppulevy jää sen jalkoihin. Seitsenminuuttisen avausbiisin ja viipyilevän 12-minuuttisen lopetusbiisin One Sunday Morningin väliin jää nippu perushyviä mutta ei millään tavalla mieleenpainuvia kappaleita. Löytyy I Might -singlen ja Standing O:n kaltaisia iloisen northern soul -kompin kuljettamia ja urkuvetoisuudessaan tanssittavia helmiä, sekä Black Moonin ja Born Alonen akustisia napanöyhtäilyjä.
–––
Yhtye tuntuu olevan tavallaan oman ultramusikaalisuutensa vanki. Levy on täynnä hienoja yksityiskohtia (esimerkiksi Born Alonen lopettavan soolon taustalla loputtomiin laskevat soinnut), mutta lahjakas miehistö polkee paikallaan Tweedyn tylsistyneen sävellyskynän ikeessä. Puolikypsät kappaleet muistuttavat jotain aiempaa tuotosta (Capitol City / I Hate it Here, Standing O / The Late Greats), jonka seurauksena levy kuulostaa kokoelmalta, jolla Wilco coveroi itseään.
The Whole Love ei ole se taiderock-levy, jota Wilcolta on odotettu vuosia. Sen huiput antavat odottaa, että näin olisi, mutta laiskat suvantokohdat vesittävät yrityksen. Kokonaisuus tuntuu puolikkaalta. Ehkä rakkauteen pitäisi lisätä hieman vihaa.
Lue koko arvio Rumbasta 12/11.