”Blunderbuss ei tarjoa kaivatunlaista irtiottoa. Levy on eräänlainen uusilla biiseillä toteutettu Jack White -kokoelma. Suurin osa sävellyksistä olisi paikannettavissa hänen yhtyeidensä levyille”, kirjoittaa Tomi Nordlund arviossaan.
Teksti: Tomi Nordlund, kuva: XL
Jack White: Blunderbuss
Third Man
Sooloileva White toistaa bändejään.
Blunderbuss on Jack Whiten ensimmäinen sooloalbumi. Se tuntuu kummalta, sillä tuottelias mies on häärinyt musakuvioissa jo kauemmin kuin pitkään.
Tähän asti White on ollut enemmän bändimiehiä. Miehen tunnetuinta yhtyettä The White Stripesia ovat seuranneet levyt ja kiertueet The Raconteursin ja The Dead Weatherin kanssa. Kukin kokoonpanoista on ammentanut omalla tavallaan garage rockin, bluesin ja klassisen popin konventioista. Näiden päälle almanakkaan on mahtunut monia muitakin levytysprojekteja.
36-vuotias White onkin ehtinyt vuosien varrella vaikuttaa merkittävästi amerikkalaiseen rockmaisemaan. 2000-luvun alun trendibändin keulakuvasta on sukeutunut yhä vahvemmin bluesia hengittävä tekijämies.
Letkeästi soivalla soolodebyytillä ei onneksi olla yhden tyylin kimpussa. Blunderbussilla edetään garagesta bluesiin, souliin ja jopa countryrockiin. Sitä se Nashvilleen muuttaminen teettää.
Whiten ja sessiomuusikoidensa loihtima yleissoundi on koruttomalla tavalla raikas. Sisällöllisesti levy ei kuitenkaan tarjoa kaivatunlaista irtiottoa. Blunderbuss on eräänlainen uusilla biiseillä toteutettu Jack White -kokoelma. Suurin osa sävellyksistä olisi paikannettavissa hänen yhtyeidensä levyille.
Albumi käynnistyy varsin whitestripesmaisesti Missing Piecesillä ja Sixteen Saltinesilla. Freedom at 21:n kitarariffi jopa mukailee Stripes-hitti Seven Nation Armya.
Viitteitä viljellään myös ulospäin. Luomusti jatsaavaa Take Me with Youta ei olisi olemassa ilman Dave Brubeck Quartetin Take Fivea. Rivakampi Trash Tongue Talker taas henkii yhtä lailla The Rolling Stonesia kuin Whitea itseään. Ruby Amanfun kanssa laulettu hillitty Love Interruption sentään ei ole tutuinta valko-Jaakkoa.
Taatun mureat kitarasoundit ovat läpi levyn kohdillaan, mutta lopussa pianon rooli korostuu. White esittelee kuulijoilleen niin klassista pianorockia kuin kilkkuvaa kapakkapianotteluakin.
Lopulta Jack Whiten esikoissoolosta jää välityön maku. Se onnistuu välittämään Whiten hurmaavaa hulluutta vain hetkittäin.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/12. Kuuntele levy Spotifysta.