Tuotannoltaan ajankohtainen teos, jonka kuorissa tekijä ei tunnu viihtyvän
Kun Jay-Z julkaisi Blueprint 3:n ensimmäisen singlen, olin riemuissani. D.O.A. (Death of Auto-Tune) sämpläsi soulahtavaa kitaraa, siinä oli ensimmäisen Blueprint-levyn fiilistä ja se tölväisi hauskasti autotune-efektin läpitunkemaa hiphopin kertosäemaailmaa vuonna 2009.
Mutta miksi minun pitäisi olla innoissani? Jos Jay-Z olisi lähtenyt toisintamaan mestariteoksensa maailmaa jo kolmatta kertaa, mitä riemuittavaa siinä olisi? Ei hän kuitenkaan pystyisi ohittamaan alkuperäisen neroutta.
On masentavaa, että Jay-Z on iältään ja statukseltaan artisti, jolta odottaa automaattisesti paluuta johonkin vanhaan tyyliin tai levyyn, joka toimi erityisen hyvin. Tällä kertaa Blueprint ei kuitenkaan tarkoita jatko-osaa edelliseen, vaan yritystä luoda uusi pohjapiirros siitä, mitä Jay-Z edustaa vuonna 2009.
Käytännössä uudistettu on lähinnä tuotantopuolta, sillä legendaarista flow'taan tai sanojensa sisältöä Jay-Z ei ole lähtenyt muuttamaan.
Suurin osa levyn biiseistä on Jay-Z:n lisäksi vastaavana tuottajana toimivan Kanye Westin käsialaa. Kanye itse teki 808's & Heartbreak -levyllä juuri sen, mihin Blueprint 3 pyrkii. Kanyen autotuneinen soolo kuulosti uudelta ja tuoreelta, mutta Blueprint 3 kuulostaa enemmänkin pyrkimykseltä uutuuteen ja tuoreuteen.
Jay-Z on kuitenkin ennenkin räpännyt monimutkaisiin rytmeihin, joten siltä saralta uutta pohjapiirustusta on turha hakea. Jäljelle jää modernilta r&b:ltä kuulostava tuotanto, joka vuotaa liiaksi Jay-Z:n räppien päälle, muttei herätä suurempaa musiikillista innostusta.
Hiphop-kritiikkiin kuuluu tuottaja-toivelistojen esittäminen. Kunpa Jay-Z olisi jättänyt tältä levyltä ainakin Timbalandin ja The Neptunesin pois. Jälkimmäisen kanssa Jay-Z on tehnyt yhden loistavan biisin: I Just Wanna Love U -kappaleen levyltä The Dynasty: Roc la Familia, jolla The Neptunes ja Kanye West esiteltiin suurelle yleisölle. Timbalandin kanssa loistavia biisejä ei ole tullut ensimmäistäkään.
Kanye ei ole saanut tarpeeksi tilaa oppi-isältään, tai hänen visionsa ei tällä kertaa ollut yhtä rohkea kuin omalla soolollaan. Toivottua vallankumouksellisuutta tuotannosta joka tapauksessa puuttuu.
Mitä jos Rick Rubin olisi tuottanut Blueprint 3:n? Olennaisuuksien etsijänä Rubin olisi varmasti heittänyt turhat krumeluurit hittoon ja palkannut Just Blazen, Premierin ja Dr Dren tekemään jämäkkää ja korutonta perusbiittiä. Ja vanhat fanit olisivat kiittäneet. Mutta olisiko tuo levy noussut Billboard-albumilistan kärkeen? Suuri massa haluaa päivän soundia, ja sitä Jay-Z tekee, oli se hänelle sopivinta eli ei.
Jay-Z kuitenkin pysyy kuranttina sanoitustensa ja flow'nsa ansiosta. Heti avausraita What We Talkin' About vakuuttaa kuulijan siitä, että Hova on vakavissaan ja edelleen nälkäinen. Jay-Z on maailman paras mc, ja Blueprint 3 tarjoaa siitä jälleen runsaasti todisteita.
Maailmassa on paljon räppäreitä, jotka osaavat täyttää rivit sujuvasti, mutta tauotusten ja vaivattomuuden parissa kukaan ei pääse lähellekään Jay-Z:tä. Pitkät ja monimutkaisetkin säkeistöt kuulostavat siltä kuin Jay-Z olisi vasta muistanut mitä aikoo sanoa, ja ladellut sen sitten nauhalle pohdiskelevaan tyyliin.
Miksi Blueprint 3 sitten epäonnistuu? Tuotanto yrittää liikaa olla moderni ja ajankohtainen. Lopputulos on täyteen ahdettua syntikkamattoa ja melodiakoukkuja, joiden keskellä Jay-Z on kuin liian kliiniseen taloon erehtynyt asuntomessuvieras. Räpit toimivat, mutta nekin vain Jay-Z:n perustasolla. Hänen levyiltään joskus löytyviä teemoja tai suuria oivalluksia ei kuulla, vain varmaa perustyötä. Se toki on laadukasta, mutta ei riitä tekemään tästä levystä maininnan arvoista Jay-Z:n diskografiassa.