”Kun on rakentanut itselleen Olympos-vuoren ja nimennyt itsensä sen yksinvaltiaaksi, ei tarvitse kuin todeta ’I am a god’”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Kanye West: Yeezus
Roc-A-Fella
Jumalan kämmenellä.
Kanye tietää, mitä yleisö tarvitsee.
”He’ll give us what we need / It may not be what we want”, laulaa naisääni Daft Punkin tuottamassa On Sight -kappaleessa kiteyttäen pariin virkkeeseen sen, miksi Kanye West on vuosituhannen mielenkiintoisin valtavirran jenkkiräppäri. Ylimielinen, teksteiltään pompöösi Yeezus on samaan aikaan haastava ja viihdyttävä: jotain, mitä tämän tason hiphop-artisteilta ei ole vuosiin kuultu.
Siinä missä amerikkalaisten rap-levyjen keskimitta huitelee tunnin hujakoilla, Yeezus on tiivis 40-minuuttinen. Se on antiteesi turboahdetulle, tähtiä vilisseelle My Beautiful Dark Twisted Fantasylle (2010). Elton Johnin tilalla on On Sightin väkivaltaisesti mouruava dubstep-biitti, Rick Rossin korvaa dancehall-artisti Assassin ja All of the Lightsin kaltaista megalomaanista bileanthemia ei löydy etsimälläkään.
Westin mainitsemat chicagolaisesta drillistä otetut vaikutteet kuuluvat biiteissä ja suorasukaisissa teksteissä. Teknisesti Kanye ei ole vieläkään kummoinen räppäri, mutta Yeezusilla valittu tyyli kääntää puutteet vahvuuksiksi. Kun on rakentanut itselleen Olympos-vuoren ja nimennyt itsensä sen yksinvaltiaaksi, ei tarvitse kuin todeta ”I am a god”.
Yeezusin inspiraatioksi West on maininnut myös 1900-luvun alun arkkitehti-teoreetikko Le Corbusierin, jota kritisoitiin paljon jo omana aikanaan. Hänen suureellisia kaupunkisuunnitelmiaan on syytetty itsetarkoituksellisiksi: pilvenpiirtäjiä rakennetaan, koska voidaan – ei siksi, että niille olisi todellista tarvetta. Rahan ja teollistumisen tuomat mahdollisuudet ajavat inhimillisen tarpeen ohitse, ja ylä- ja alaluokan välinen kuilu vahvistuu.
Ei ihme, että West on vakuuttunut. Itseään alati korkeammalle jalustalle nostanut muusikko on jo vuosien ajan etääntynyt normaalin ihmiselämän suuresta pienestä tarinasta. Westille on tärkeää osoittaa, mihin kaikkeen hän muusikkona ja etuoikeutettuna amerikkalaisena pystyy, eikä häntä kiinnosta muodostaa yhteyttä kuulijaan emotionaalisella tasolla. Ja se hänessä juuri kiehtoo. 808’s and Heartbreak (2008) ei ollut onnistunut levy siksi, että kuulija voisi samaistua sen egoeetokseen, vaan koska se päinvastoin tuntui niin kiinnostavalla tavalla etäiseltä. Yeezus on monella tapaa sen nurkkaan ajettu, nihilistinen pikkuserkku.
Yeezusin jumalleikki on suuren egon aikaansaannosta, mutta sen tunnelma on ahdistuneempi kuin levyn suuria yleisöjä (turhaan) tavoitelleella edeltäjällä. New Slavesin teksti tai Blood on the Leavesilla kuultu Nina Simone -sample ovat vahvoja näyttöjä Westin halusta korostaa hänen ristiriitaista asemaansa mustana, etuoikeutettuna supertähtenä. Ylettömyydellä on hintansa, ja Westin nerokas performanssi haastaa kuulijan kohtaamaan omat etuoikeutensa. Eikö Kanye West ole lopulta vain hennosti väritetty kuva länsimaisesta elintasohipsteristä?
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/13.