”Asalla itsellään ei vain tunnu olevan riittävästi uskallusta rusikoida lähdemateriaaliaan. Hänen tuotantoaan noin muuten leimaava anarkia ja arkipäivän idealismi jäävät Lovella liian usein liian varovaisen ja väärällä tavalla söpön sanailun jalkoihin”, kirjoittaa Niko Peltonen arviossaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/15.
Asa
Love
Fried Music
Arvosana: 6,7
Love-arkistoa olisi voitu pöyhiä ronskimminkin.
Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Asa on suunnitellut tätä Love Recordsin sävelaarteistosta poimittuihin sämpleihin perustuvaa levyä kymmenkunta vuotta. Aikajana hämmentää ennen muuta siksi, että saman vuosikymmenen aikana Matti Salo on rakentanut koko tämän taitelijanimen variaatioihin perustuvan uransa ja ollut yhtenä ehdottomana kärkinimenä mullistamassa koko suomalaista populaarimusiikkia.
Love ei siis ole mikään Chinese Democracy tai Detox. Se on vuodesta 2005 lukien Asan kahdeksas levy enemmän tai vähemmän sooloartistina. Tähän tulevat päälle kolme Jätkäjätkät-albumia, mixtapet, laulunkirjoitushommat muille artisteille, monilukuiset feattaukset ja muut projektit.
Työtahti ei ehkä olisi käsittämätön, ellei laaduntarkkailu olisi pysynyt niin raudanlujana. Noissa albumeissa on sellainen yhden käden sormien määrä väärentämättömiä klassikoita, eikä niissä lopuissakaan ole juuri valittamista ollut.
Asa sopiikin siis ainakin yhdessä ilmeisessä suhteessa tuomaan Love Recordsin perintöä nykyaikaan: hän julkaisee levyjä samaa tahtia kuin 1970-luvun uranuurtajat ja pyrkii vieläpä etsimään jokaisella tuotoksellaan uusia polkuja kuljettavaksi. Hänen suurimmat ansionsa liittyvät sen kuilun umpeen kuromiseen, joka vielä vuosikymmen sitten Suomessa vallitsi hiphopin ja “vanhempien” populaarimusiikin muotojen välillä.
Teosto-palkinnon kaltaiset tunnustukset ja yleinen korkeakulttuurinen arvostus ovat tulleet ilman tarvetta piilotella hiphop-taustaa. Asa on luonut siltoja vanhan ja uuden välille radikaalilla mutta kansaanmenevällä tavalla – aivan kuten Juice aikoinaan helismaalaisen iskelmän ja rokkenrollin välimaastossa pelatessaan.
Onkin paradoksaalista, vaikkakin kenties ennalta-arvattavaa, että Love jää ensimmäisenä Asa-levynä konseptinsa vangiksi.
Perusidean toteutuksesta ei sinänsä voi antaa virhepisteitä, sillä sämplet on pääosin poimittu hyvällä maulla. Eivätkä ne aina edes kuulosta sämpleiltä: ellei tunne alkuperäisteosta, voi vain heittäytyä svengaavan musiikin vietäväksi.
Asalla itsellään ei vain tunnu olevan riittävästi uskallusta rusikoida lähdemateriaaliaan. Hänen tuotantoaan noin muuten leimaava anarkia ja arkipäivän idealismi jäävät Lovella liian usein liian varovaisen ja väärällä tavalla söpön sanailun jalkoihin.
Lähtökohdiltaan menneisyyteen katsova projekti ja aina omaan aikaansa kantaa ottanut artisti eivät kohtaa Lovella aivan optimaalisella tavalla. Talvella ilmestynyt ensisingle Mä haluun olla hippi herätti vääriä odotuksia: siinä todella on aineksia ankeiden aikojemme rauhanomaiseksi taistelulauluksi – joksikin, mitä hypoteettinen nykypäivän Love Records voisi haluta julkaista. Nythän eletään aikoja, joina tällaisia anthemeita tosiaan kaivattaisiin.
Mutta liian suuri osa Loven teksteistä kuulostaa pään työntämiseltä pensaaseen. Vanha sivari arvostaa toki Lapinjärven sivarikeskuksen liittämistä suomalaisen populaarimusiikin paikkagalleriaan Koivukuja-biisissä, mutta enemmän levyn yleismoodista kertoo valitettavan tarkkaan ajan hermoon osuva Vasen väsynyt silmä.
Niko Peltonen