”Nousiainen on niin täydellinen amalgaami kaikesta, mikä suomalaisesessa populaarimusiikissa on outoa, että on vaikea uskoa, ettei häntä ole keksitty laboratoriossa”, Jean Ramsay kirjoittaa arviossaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/14.
Jukka Nousiainen: Huonoa seuraa
Äänetön
Räjäyttäjät-Rapan ensimmäinen sooloalbumi on vuoden kotimainen levy.
Kun näin Jukka Nousiaisen ensimmäistä kertaa lavalla Räjäyttäjien kanssa pari kolme vuotta sitten, teki mieli kiljaista onnesta täysin keuhkoin, ja niin taisin tehdäkin. Tiesin, että tästäkin maasta täytyy löytyä joku Hasil Adkinsin ja Roky Ericksonin tasoinen eksentrinen hullu, joka ymmärtää rockin syvimmän mystiikan ja salaisuudet paremmin kuin koko tästä termistä koomisen tehneen teollisuudenalan junttilauma yhteensä.
Nousiainen on niin täydellinen amalgaami kaikesta, mikä suomalaisesessa populaarimusiikissa on outoa, että on vaikea uskoa, ettei häntä ole keksitty laboratoriossa: Irwin Kari Peitsamon farkkuasussa, Tommie Mansfield Martti Syrjän sanoitustaidoilla ja särähtelevillä konsonanteilla. Kuten amerikkalaiset esikuvansa (Adkins, Daniel Johnston, Robert Pollard, Jandek, F.M. Cornog), Nousiainen tuntuu olevan jatkuvassa luomisen spasmissa, joka hädin tuskin ehtii tallentua suhiseville kaseteille.
Onneksi ehtii, sillä materiaali on poikkeuksetta nerokasta.
Jos Miljoonan känniviestin mies ja Hatanpää tulevat samasta maailmasta kuin Räjäyttäjien sekoiluboogie, ovat Meneehän se aika tässäkin ja Huonoa seuraa jotain aivan muuta. Kuten kaikki Räjäyttäjien livespektaakkelin todistaneet tietävät, on Nousiainen ilmiömäinen ja sävykäs kitaristi ja laulaja, joka ei säästele itseään välittääkseen intensiivisen tunnelman.
Tällä levyllä yllättävintä on, kuinka taitava sanoittaja hän on rauhallisemman materiaalin seurassa. Rivien välistä pilkistää toisinaan Syrjän lakoninen huumori. Roskalavojen rokkitähti on tekstinä täydellinen summaus Nousiaisen positiosta. Hän tietää paikkansa ja on siitä ylpeä.
Jukka ja Jytämimmit -kokoonpanon keikoilta tuttu materiaali on levyltä kuultuna tuhnuisen ja analogisen kuuloista, ja välissä on kaseteilta tuttuja kerrostumia, pätkiä toisista biisesistä, lyhyitä spiikkejä ja muita hälyääniä. Kokonaisuus tuntuu kuin pullopostilta jostain 1970-luvulta, ajalta jolloin rock oli vaarallista, subversiivistä kulttuuria: likaista ja hauskaa, tökeröä ja nerokasta.
Voisin kirjoittaa tämän levyn tasoista ja merkityksistä kirjan. Taidan silti mieluummin laittaa sen soimaan. Tehkää te samoin.
Jean Ramsay