Ruotsalainen Amon Amarth teki tiukan studiolevyn, jenkkibändi Mastodon tiukan livelevyn. Vaan kumpi vetää tiukemmin?
Kuva: James Minchin
Mastodon: Live at the Aragon
Reprise
Progemetallistien hieno livetaltiointi voisi olla parempikin.
2000-luvun mielenkiintoisimpiin yhtyeisiin lukeutuva Mastodon on noussut ällistyttävän suosituksi siihen nähden, miten kimuranttia ja outoa kamaa se esittää. Ensimmäisellä varsinaisella konserttijulkaisullaan (alkupään tuotokset niputtavaa Workhorse Chroniclesia ei sellaiseksi voi laskea) yhtye liipaisee vaatimattomasti menestyslevynsä Crack the Skyen kokonaisuudessaan, ja vielä pari biisiä päälle. Näistä mainittavin on The Melvins -cover The Bit.
Koska erinomaista tavaraa koko uransa julkaisseelta bändiltä ei kunnollista liveä ole kuultu, päätös soittaa uusin levy kokonaan vaikuttaa keljuilulta tai rahastukselta. Onhan Crack the Skye erinomainen levy, mutta sinällään kiinnostava paketti olisi pikemminkin hyvää bonuskamaa kuin erillinen teos. Bändi itsekin vaikuttaa riemastuvan päästessään setin lopussa vanhan materiaalin pariin.
Ruudulta havainnoituna visuaalisesti köyhähkön konsertin lisämateriaalina on leffatulkinta Crack the Skyesta. Se on omituinen taidepläjäys, ja samainen spektaakkeli pyörii keikalla taustakankaalla. Live at the Aragon on lähinnä fanituote uutta levyä odotellessa.
Kimmo K. Koskinen
Amon Amarth: Surtur Rising
Metal Blade
Viikingeistä laulavan kuolometallibändin kahdeksas levy ei päästä otteestaan.
Tukholmassa vuonna 1992 perustettu Amon Amarth on ensi kesän Tuskan sunnuntain pääesiintyjä. Aluksi kiinnitys kalskahti blääh-uutiselta – oliko festivaalilla ollut joku isompi kala kiikarissa, ja kun sen kanssa ei diiliä syntynyt, piti tilalle pestata siedettävä b-vaihtoehto? Amon Amarth on kookas bändi, mutta ei nyt ihan headlinerin mittainen.
Surtur Risingin myötä kiinnitys tuntuu jo ansaitummalta. Länsinaapurin köriläät onnistuvat uutuudellaan korostamaan vanhoja hyveitään ja jättämään tylsimmät kierrätykset minimiin.
Amon Amarth on viikinkigenressä sikäli erikoinen tapaus, ettei sen musiikissa kuulla folk-sävyjä. Jouhikot ja tinapillit loistavat poissaolollaan, junttakitarat sekä tuplabasarit pysyvät pääosassa. Folkmetallin ylitarjonnan aikana kuolonkorinainen lähestymistapa tuntuu tervetulleelta.
Yhtye pitäytyy myös miellyttävällä tavalla yksinkertaisissa perusasioissa. Tiedä häntä, johtuuko asia ihan vain rumpali Fredrik Anderssonin rajallisesta soittotaidosta, mutta soitinakrobatiaa ei Amon Amarthin biiseissä kuulla. Seikka kääntyy yhtyeen hyväksi, koska kitaroita kurittavat Olavi Mikkonen ja Johan Söderberg ovat tyylitajuinen kaksikko: duon simppelit mutta vahvat melodiateemat kutittavat selkäpiitä useallakin biisillä.
Tasaisen laadukas albumi ansaitsee moitteita lähinnä kohokohtien puutteestaan ja yhtyeen linjalle uskollisesta kauheasta kansitaiteestaan. Amon Amarthilla on Manowarin kanssa tasaväkinen kisa siitä, kumpi keksii levyihinsä kornimman muskelimies-kuvaston.
Saku Schildt
Arviot on julkaistu Rumbassa 5/11