”White Lies teki saman levyn uudelleen. Kuinka tylsää”, sanoo Auroora Vihervalli suursuosioon pyrkivän lontoolaisyhtyeen kakkosalbumista.
Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Steve Gullick
White Lies
Ritual
Fiction
Jokaisella lapsella räjähtää jossain vaiheessa varttumistaan ilmapallo käsiin. Se on aina yhtä traumaattinen kokemus. Miten niin lumoava kapistus voi kadota kosketuksesta? Jäljelle jäävät irvokkaat muoviriekaleet ja valtava pettymys. Nyt minä olen taas lapsi ja White Liesin kakkoslevy on ilmapallo. Tai oikeastaan ne riekaleet.
Brittitrion To Lose My Life… -debyytti ilmestyi tasan kaksi vuotta sitten. Näitä nuoria lontoolaisia ei valittu syyttä Q- ja Mojo Awardsissa vuoden tulokkaaksi. He olivat tuoreita, karismaattisia ja pollevia. Dramaattinen, jokseenkin hieman flegmaattinen ulkokuori veti monia puoleensa. White Lies ei ollut mitään uutta tai erikoista, mutta heidän suurieleinen ja mahtipontinen soittonsa vetosi niin moneen, että pääsy brittilistan ykköseksi oli helppoa.
Ilmapallotrauman sattuessa harva lapsonen suuttui pallolle itselleen. Nytkään ei suututa, vaikka aihetta olisi: kolmikon omaperäisyyden puute annettiin kertaalleen anteeksi, mutta toista kertaa heitä ei voi päästää kuin koiraa veräjästä.
Kaksi vuotta sitten synkistä, pelkistetyistä rockbiiseistä kaikui uutuudenviehätys. Nyt Ritual on täynnä samanlaisia lauluja, tai pikemminkin täysin samoja lauluja.
Bigger Than Us -single kuvaa bändiä hyvin. White Lies yrittää tehdä itseään suurempaa musiikkia, kävellä liian suurissa kengissä. Se on tuhoon tuomittu yritys alusta asti. Kolmikko ei jaksa kantaa mahtipontisia melodioitaan ilman, että hartiat menisivät lysyyn. Mahtipontisuus muuttuu vain raskaaksi ja synkäksi.
White Liesista puhuttaessa sivutaan aina Interpolia, Editorsia ja Joy Divisionia. Nämä yhtyeet ovat aiheellista ottaa esille nytkin, sillä samat vaikutteet ovat yhä läsnä. Kaikki kolme ovat kelpo bändejä, joten niitä matkien tehty To Lose My Life… olikin näppärä aloitus uralle. Nyt kun sama toistetaan Ritualin muodossa, on lopetettava valkoisten valheiden viljely ja todettava, että White Lies tekee yksinkertaisesti tylsää musiikkia. Mallikelpoista ja menevää, mutta armottoman tylsää.
Yhtyeen sanoitukset olivat debyytillä ylimalkaista rakkauden ja kuoleman rajamailla haahuilua, pyydettiinhän nimikkobiisissä, että ”let’s grow old together and die at the same time”. Lyyrinen maailma on pysynyt täsmälleen samana. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, sillä synkät ja sydäntä aristavat lyriikat sopivat bändille hyvin. ”If I’m guilty of anything, it’s loving you too much”, laulaja Harry McVeigh kumauttaa Bad Love -kappaleessa. Kulunutta, mutta äärimmäisen sympaattista.
Tasaisen massan keskeltä löytyy onneksi muutama helmi.. Bigger Than Us soi komeasti ja jopa teatraalisesti. Siinä on tarpeeksi dramaattisuutta ja puhtia, jotta voi hetkeksi unohtaa kolkon toiston. Kappale on osoitus tyylitajusta, samoin kuin Turn the Bells, joka uhkuu vaaraa terävine rumpukomppeineen. Ja mikä hienointa, se kuulostaa – hetkinen – White Liesilta itseltään! Kyynikko voisi luulla, ettei sellaista käsitettä olekaan.
White Lies on mainio orkesteri, joka teki ensin hienon debyytin, sitten rutikuivan ja sementtisen raskaan kakkoslevyn. Sellaista sattuu.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/11