Helsinkiläinen garagepunk-nelikko The Splits perustettiin vitsillä ja tuotiin puoliväkisin ihmisten ilmoille. Asioiden yllättävästä käänteestä hämmästyneet naismuusikot ovat jo itsekin innostuneet bändin mahdollisuuksista. Lue uusimman Rumban Nousussa-juttu tästä.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Emma Suominen
Eipä näkynyt liiemmin naisia viime numeron Tulevaisuuden tusina -listauksessa. Ei, vaikka naispopparit hallitsevat suvereenisti Suomen albumilistaa ja kahviloiden nurkista voi löytää esiintymästä ainakin rykmentin verran Tori Amosin jalanjäljissä kulkevia feministi-pianisteja.
Ainoa Tusina-listalle yltänyt naisartisti oli pop-diivaksi tähyävä Ronya. Missä ihmeessä ovat naisrockarit?
Lepakkomiehessä, ilmeisesti. Tämä helsinkiläinen keikkaluola on toiminut ainakin nettifoorumeilla noteeratun, garagepunkia rymyävän The Splitsin henkisenä kotina. Bändin jäsenet olivat ensin vuosien ajan tuttu näky ravintolan katsomossa, ja nyt naiskvartetti kapuaa tasaisin väliajoin myös klubin lavalle.
”Muutettiin tarkoituksella asumaan Lepakkomiehen liepeille, että pääsee helposti katsomaan keikkoja”, Splitsin kitaristi Helena Lundahl naurahtaa.
Jos Lepakkomies on yhtyeelle jonkinlainen kotipesä, on paikan keikkajärjestäjä Ville Metsola bändin kummisetä. Tämä tulee ilmi siinäkin, millainen rooli Metsolalla oli Splitsin keikkauran urkenemisessa. Normaalisti yhtyeet tuovat demojaan klubeille hattu kädessä ja keikkaa kinuten, mutta Splitsin tapauksessa järjestäjätaho sai suorastaan maanitella nauhaa kuultavakseen.
”Helena suostui pitkällisen taivuttelun jälkeen soittamaan bändin demonauhaa. Demolla oli kuutisen biisiä, joista pari oli instant-hittejä ja muukin matsku vähintään hyvää. Biisit ja vahva laulu tekivät vaikutuksen”, Metsola muistelee.
”Jahtasin sitten mimmejä ekalle keikalle, eikä ne perkeleet meinanneet millään uskaltautua soittamaan kavereidensa eteen. Bändi on vielä nuorikko ja useimmille sen jäsenille ensimmäinen yhtye ikinä, joten pientä lavajännäystä on ollut havaittavissa. Soittajien asenne on kuitenkin enemmän kuin kohdillaan. Kaikki illat, joilla Splits on soittanut, on myyty loppuun.”
Metsolan kertomuksen valossa ei ole ihme, ettei Splitsiä näkynyt Tusina-porukassa. The Seekrets -punkbändin kitaristina ja Potaatit-sarjakuvan piirtäjänä tunnettu rumpali Aiju Salminen vahvistaa, ettei bändillä ollut mikään kiire lähteä treenikellarista. Helena ja laulaja-kitaristi Kiti Eloranta komppaavat.
Eikö pieni tyrkyttäminen edesauttaisi orkesterin kehitystä?
”Minusta tuntuu, että olemme tyrkyttäneet viime aikoina itseämme ihan hirveästi! Tehtiin Facebook-sivukin, eikö se ole aika tyrkyttämistä?” Helena hymähtää.
”Minä vielä liityin koko Facebookiin tämän saamarin bändin takia. Minulla oli aiemmin periaate, etten ikinä liittyisi, mutta nyt on periaatteetkin myyty”, Kiti jatkaa.
Yhtye itse ei ole järin innostunut naiseutensa painottamisesta. Ikävuosiltaan kolmenkympin molemmille puolille sijoittuvat muusikot tosin hykertelevät huvittuneina, kun bändistä puhutaan tämän tästä nuorten tyttöjen yhtyeenä.
”Ehkä ämmät eivät viitsi tehdä mitään rokkijuttuja, kun heti jos ne tekevät, joku tulee kysymään, että ’sinä olet nainen, miksi teit näin?’” Helena tuhahtaa.
”Eihän mekään kehuta vaikka Räjäyttäjiä, että vitsi kun on hyvä poikabändi. Aika vähän meistä on onneksi puhuttu tyttöbändinä. Ei me olla ainakaan saatu mitään tasoitusta, kun olemme tyttöjä. Levy-yhtiökään ei tiennyt alun perin meidän sukupuolta. Ja minua on luultu levyllä usein pikkupojaksi!” Kiti naurahtaa.
Splits sai alkunsa syksyllä 2010, kun Kiti mietti kaverinsa kanssa, toimisiko bändi oivana tekosyynä kaljan lipittämiselle. Kaksikko perusti Vitut-yhtyeen, joka lopulta hiipui siihen, kun Kiti halusi painottaa soittamista ja kaveri kaljoittelua.
Uudet soittajat löytyivät tutuista musiikkidiggariporukoista. Ensin mukaan tarttui basisti Maiju Himberg, ja vähän myöhemmin The Lariotsin keikalla röökipaikalle osunut Aiju mainitsi haluavansa kokeilla rumpujen soittamista. Helena hyppäsi kyytiin, kun naiset olivat katsomassa Tukholmassa The Marked Meniä.
”Sitten piti keksiä bändille nimi, jotta saatiin pystytettyä Myspace-sivu. Ja huppiduu, mikä operaatio se oli! Bändi melkein hajosi jo siihen. Splitsiin taisi liittyä sellainen idea, että toisaalta The Slits olisi ollut hyvä nimi, toisaalta The Spits, joten laitettiin niiden yhdistelmä”, Helena sanoo.
Kukaan jäsenistä ei ollut vanhastaan valitsemansa soittimen taitaja. Niinpä tähtäin asetettiin alun perin matalalle.
”Minulla oli tavoitteena, että olisipa kiva, jos osaisi soittaa kitaraa seisoaltaan”, Helena sanoo.
Sitten kävi vanhanaikaisesti: Kitin kynästä alkoi irrota hyviä biisejä, muusikkotutut innostuivat yhtyeen suttuisista kasettimankka-äänityksistä ja homma alkoi edetä omalla painollaan.
Pian Death Laser -yhtyeen kitaristi-laulaja Pave oli avustamassa tasokkaamman demon tehtailemisessa, ja Airiston punk-levyt lähestyi bändiä julkaisumielessä. Lokakuussa ilmestyi Splitsin ensimmäinen seiskatuumainen ja alkuvuodesta on luvassa kokonainen albumi.
”Äänityksissä oli hauska kuulla omat kappaleet ensi kertaa niin, että niistä sai jotain selvää. En minä esimerkiksi tiennyt, että joissain biiseissämme on bassokuvioita. Ei treeniksellä saa tuollaisista mitään tolkkua”, Helena sanoo.
”Purkitimme lp:n viime viikonloppuna. Siinä tuli samalla vedettyä vuoden kolmas kyypakkaus. Minulla on vissiin kurkussa joku rakenteellinen vika, kun välillä huutaessa lähtee ääni. Kyypakkauksen kortisoni saa kurkun taas toimimaan, mutta niitä saisi kai käyttää vain kerran vuodessa”, rosoisesta lauluäänestään tunnettu Kiti jatkaa.
Kitin huudonsekainen laulu kertoo omaa kieltään Splitsin biisien sanoituksista: vitutusta purkaessa ei voi turvautua kepeään lallatuseen.
”Aina kun minua vituttaa joku juttu, Helena sanoo, että hyvä, tee siitä biisi”, Kiti vastaa kysymykseen Splitsin laulujen aiheista.
”Kyllä meillä osa biiseistä kertoo myös kaljanjuonnista. Tai rakkaudesta ja kaljanjuonnista”, Helena lisää.
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 15–16/11.
the-splits.bandcamp.com