Auroora Vihervalli vieraili kuuntelemassa, miltä musiikki kuulostaa Helsingin Musiikkitalon Black Box -salissa, ja miten Matti Johannes Koivu selvisi suorasta nettilähetyksestä.
Matti Johannes Koivu
Black Box, Musiikkitalo, Helsinki
13.10.2011
Teksti: Auroora Vihervalli, kuvat: Nelly Tatti
”Mattia jännittää tosi paljon.”
Uutinen takahuoneesta jaetaan matalla äänellä viereisessä seurueessa vähän ennen keikan alkua. Tai no, uutinen ja uutinen – ei se mikään ihme ole, jos kokenutta muusikkoa jännittää, sillä vaikka Matti Johannes Koivu on vetänyt yli 50 keikkaa Toisen maailman nimi -levynsä tiimoilta, tämä ilta on erilainen. Tämä ilta kuvataan ja näytetään suorana YleX Areenassa. Sama taltiointi nähdään YLE Teemalla Musiikin juhlaviikolla 28.11. Sietääkin jännittää.
Ilta on erityinen myös siksi, että nyt Musiikkitalossa kuullaan sitä kaivattua kevyttä musiikkia. Apocalyptica esiintyi valtavassa pääsalissa, mutta Koivu orkestereineen soittaa Black Box -salissa, joka on nimenomaan tarkoitettu vahvistetulle musiikille. Saliin mahtuu 225 istumapaikka. Kuulemma kaksikymmentä lippua on tänä iltana myymättä.
Yleisö asettuu paikalleen. Viisi kuvaajaa hyörii valmiina lavan reunoilla.
Koivu harppoo paikalle ja tosiaan näyttää jännittyneeltä. Sitten hän istuu flyygelin taakse, alkaa soittaa ja kas, hermostuneisuus katoaa hetkessä. Hymyilyttää. Menköön suorana nettiin, tässä soittaa ammattilainen!
Välillä Koivu soittaa yksin, mutta parhaimmillaan lavalla nähdään myös kahdeksan muuta muusikkoa: harpisti-pianisti Iro Haarla, pasunisti Jari Hongisto, basisti Juho Kanervo, kitaristi Timo Kämäräinen, kontrabasisti Ulf Krokfors sekä Koivun varsinaiseen yhtyeeseen kuuluvat Tuomas Ilmavirta, Antti Rajala ja Tuomo Laakso.
Toisin kuin voisi etukäteen kuvitella, Koivu taustajoukkoineen on sitä parempi, mitä kovempaa he soittavat. Illan parhaimmistoon nousevat täydellä miehityksellä soitettu Nälkä ja Toisen maailman nimi. Hartaat, hitaammat kappaleet ovat Koivun tulkitsemina toki sieviä mutta tylsiä.
On tavallaan hienoa katsoa, kuinka Koivu uppoutuu omaan maailmaansa, mutta toisaalta se jättää yleisön ulkopuoliseksi. Ikään kuin seuraisi harjoituksia eikä esitystä. Samoin tapahtuu välillä, kun bändin muusikot jäävät oman soittonsa pauloihin. Silloin musiikki hajoaa ja kuulostaa siltä, kuin kukaan ei muistaisi, että muitakin on läsnä. Toisten mielestä tämä voi olla juurikin sitä hurmiollista flow-tilaa, toisten mielestä hajamielisyyttä ja omaa sisäpiirimäisyyttä.
Jos orkesteri eksyy välillä harhailemaan, se loppuu aina lyhyeen, sillä Koivu puhuttelee yleisöä joka kappaleen välissä. Miehen huumorintaju ja rento olemus pelastavat esityksen menemästä liian sisäänpäinkääntyneeksi. ”Osa teistä hymyilee. Tehdään siitä yhdessä loppu”, laulaja sanoo – eikä se ole ainoa heitto, joka saa yleisön nauramaan.
Kun Koivu polkee vimmatusti jalkaansa, rämistää kitaraansa ja soittajat hymyilevät toisilleen, pienet omaan päähän uppoamiset unohtuvat nopeasti. Krokforsin käsittelyssä oleva kontrabasso herättää erityistä ihastusta, ja yhtäkkiä sitä huomaa miettivänsä, koska on viimeksi kuullut livenä näin kaunista harpun soittoa.
70-luvun Jeesukselta näyttävä Koivu soittaa liki puolitoista tuntia. Hän tarjoaa mielenkiintoisen illan, joka on täynnä niin hissuttelua kuin räväkkyyttä, haikeutta ja huumoria. Ennen kaikkea ilta on lämmin. Sellainen, jonka vuoksi ei ole ongelma mennä Musiikkitaloon arki-iltana työpäivän jälkeen. Sellainen, joka viihdyttää, muttei varsinaisesti hurmaa.
Kun Koivua aplodeerataan takaisin lavalle, tulee mieleen, että tällaisiakin keikkoja kannattaa ehdottomasti taltioida. Ruudulla ei nähdä spektaakkelia vaan hajamielisen oloinen mies, joka tekee juuri sitä, mitä rakastaa.