Herrasmiestoimittaja Markku Roinila vieraili Tallinnan Öllesummer-olutfestivaalilla, jonka pääesiintyjäksi oli kiinnitetty suuri ja mahtava Pet Shop Boys. Ennen synapop-kuninkaallisia kansaa viihdyttivät paikalliset suuruudet.
Teksti ja kuvat: Markku Roinila
Öllesummer 2013
Tallinna, Viro
5.7.2013
Öllesummer on mukava, kiireetön ja rauhallinen olutfestivaali Tallinnan kupeessa, Laululavan kyljessä. Kiinnostavia pienpanimoiden tuotteita ja maistuvaisia saslikkeja ynnä muita grilliherkkuja. Festivaalivieraat ovat suhteellisen selviä, juuri mitään ei tarvitse jonottaa ja tunnelma on hyvin leppoisa. Siinä sivussa voi katsoa mielenkiintoisia ja eksoottisia eestiläisiä pop-akteja, missikisoja, voimamieskilvoittelua ja sen semmoista. Tällä mennään jo kolmatta kertaa meitsin taloudessa.
20-vuotisjuhlavuoden avasi Eestin Frederik ja Tony Iommi samassa paketissa, Üllar Jörberg. Käärmenahkabuutsit, pitkä mustaksi värjätty tukka, kultaiset pöksyt ja über-aurinkolasit tekivät tästä 72-vuotiaasta ruskettuneesta isoviiksisestä pikkumiehestä vakuuttavan ilmestyksen ja kohta hän painoikin nappia – show saattoi alkaa. Nauhalta paukkaisi konetaustaa tasaista tahtia ja Üllar latasi repsakan tanssinumeron toisensa perään muutamalla balladilla maustettuna, samalla vähäeleisen rytmikkäästi liikkuen. Omien vauhtinumeroiden ohella kuultiin ikivihreitä Elviksestä Tom Jonesiin sekä eestiksi että englanniksi ja lähes täysi teltta alkoi sulaa. Esitystä vauhditti Taisto Oksasen ja Tommi Korpelan sekoitukselta näyttänyt seremoniamestari, joka vaihtoi jonkinlaista verryttelypukua joka toisen biisin välissä tauotta merkitsevästi elehtien.
Üllar Jörberg (Klikkaa nähdäksesi suurempana).
Kaikenikäinen yleisö alkoi olla varsin maireaa jo muutaman biisin jälkeen, sillä Üllar on paitsi vanhemman tanssiväen suosikki, myös nuorison kulttiartisti. Niinpä tanssilattialla oli pian kuhinaa – sulassa sovussa pyörähtelivät paitsi Eestin George Clooney ja maailman ehkä eleettömin sinnikäs tanssipari, myös sateenkaarenväriseen irokeesiin ja supermiespaitaan pukeutunut nuorukainen sekä hänen pinkkitukkainen daaminsa. Tico Ticosta rockiin ja The Fast Show (Ruuvit löysällä) -suosikkiin Release Me, La Palomasta Üllarin omaan kulttihittiin Kutse tantsuleen. 1½ tuntia ja Jörbergin vuntsit alkoivat vasta lämmetä.
Sanomattakin on selvää, että Üllarin shown jälkeen juuri mikään ei tunnu miltään. Lahdentakaisen indierockin suuri toivo Tenfold Rabbit kuulosti etukäteen YouTubessa lupaavalta, mutta keikalla kävi nopeasti selväksi, että biisejä ei oikein ollut tai se yksikin toistui aika monta kertaa. Silti hanuria ja ukulelea soittava laulaja oli hyvä, vaikka ei ehkä ollut kauhean hyvin yhteensopiva metallityylisen kitaristin ja paljon The Nationalia kuunnelleen rumpalin kanssa. Franz Ferdinandin tai Arcade Firen ei vielä hetkeen tarvitse näitä poikia pelätä ellei sävelkynä sitten terävöidy huomattavasti. Machorockia pärryyttänyt Maxtraktor ei suuremmin kesäpartaani väräyttänyt.
Tenfold Rabbit (Klikkaa nähdäksesi suurempana).
Näihin aikoihin alkoi jotain mennä pahasti vikaan. Yhtäkkiä Gruusian grilliherkkuja sai jonottaa parikymmentä minuuttia, kaikki istumapaikat olivat täynnä, ja tungos kävi päähän. Mitä ihmettä? Eihän Öllesummerissa ole koskaan ennen tämmöistä ollut. Virallisten lukujen mukaan 30000-35000 ihmistä tungeksi alueella, jossa aikaisempina vuosina oli laiduntanut korkeintaan puolet tuosta määrästä. Vanha alkoi tuntea itsensä todella vanhaksi varsin pian, varsinkin silloin kun oli aika jonottaa päälavaa kohti. Synkän taivaan uhkaamana skribenttinne kiipesi aluksi katsomon piippuhyllylle, mutta sopulilauman tavoin ylös parveileva ihmismassa täytti jokaisen sentin ja klaustrofobia alkoi jyrätä munuaisissa. Järjestysmiehiä ei käytännössä ollut lainkaan ja lastenvaunuja työntelevät vanhemmat näyttivät syystäkin huolestuneilta. Pelastukoon ken voi kentän ihmismereen!
Siinä kelpasi sitten odottaa joko litistymistä tai tallatuksi tulemista. Tosin olihan tiedossa jotain huomattavasti miellyttävämpääkin eli Loomapoe poisid! Neil Tennant ja Chris Lowe olivat sijoittaneet kymmenen miljoonaa kiertueen ulospanoon ja olihan siinä katsomista, vaikka toki Jörbergin keikan hurmokseen ei ylletty. Visualisointien kantavana teemana olivat piirilevy- ja Minotaurus-aiheet – myös Weekend-biisin räppiosuus tuli tyylikkäästi taustakankaalta. Vaikka tekniikka oli häikäisevää, videoshow oli maltettu pitää vähäeleisen tyylikkäänä ja sama koski keikan liikunnallista antia eli kahta tanssijaa, jotka pitivät shown hyvin liikkeessä. Noin viiden biisin välein teema vaihtui ja Pet Shop Boysit vaihtoivat asua muun muassa härkäkypärästä diskopallokypärään ja sitten taas pukuihin. Minkäänlaista tyylirikkoa ei ollut lähimaillakaan, mukaanlukien äänenvoimakkuus, joka oli kohtuullinen ja soundi kristallinkirkas. Laserit tekivät Laululavan katoksesta upean tähtitaivaan.
Pet Shop Boys (Klikkaa nähdäksesi suurempana).
Keikka alkoi parikymmentä minuuttia myöhässä uuden Electric-albumin Axis-singlebiisin videolla ja eteni komean tanssimusiikkivoittoisesti. Tennant liikkui yllättävän paljon ikäisekseen ja lauloi komeasti, usein särmikkäämmin kuin levyversioilla. Lowe ei tuttuun tapaan liikuttanut muuta kuin jalkaansa ja senkin erotti vain satunnaisesti videoscreeneilta. Alussa teki vaikutuksen Integral Fundamental -levyltä sekä ensimmäinen asunvaihto, kun yhtye poistui – pa:sta pamahti Stravinskyn Kevätuhri ja härkäpäiset tanssijat ilmestyivät. Pian heihin liittyivät Tennant ja Lowe metallisissa Minotaurus-kypärissä ja I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing vaihtui lennossa Suburbiaan. Yleisö heräsi varsinaisesti vasta tässä vaiheessa.
Muuten hitit oli säästetty loppuun. Ehkäpä tästä syystä eestiläisyleisö lämpeni hitaasti, vaikka lavalla tapahtui koko ajan. Saattaa tietenkin olla, että visuaalinen puoli vei hiukan huomion itse musiikista. Mutta olihan se hienoa kun Miraclesin päätteeksi Tennant sanoi: ”No niin Tallinna, nyt mennään!”, ylhäältä valahtivat alas suuret taustakankaat ja lava vaihtui äkkiä helvetinpunaiseksi, samalla kun It’s a Sin lähti pauhaamaan. Yhtäkkiä yleisömeren päälle ilmestyi tuhat älypuhelinta filmaamaan ja fiilis oli kova. Tämän jälkeen hittiputki lähtikin kunnolla käyntiin: Domino Dancing, ja kahdessa encoressa Go West, Always On My Mind ja West End Girls. Lopuksi vielä rauhallinen Vocal.
Komea, tasapainoinen keikka, vaikka ei ehkä jokamiehen selvä valinta – samaan aikaan paikallisen Singer Vingerin keikalla oli myös riittänyt tunkua. Vaikka varsinkin visuaalisesti keikka oli elämys, teki kyllä varsin hyvää poistua Laululavan ihmiskattilasta ja nauttia yksi kylmä Paulaner kaikessa rauhassa. Samalla saattoi miettiä sitä, että järjestäjien olisi syytä ottaa opikseen kokemuksesta ja vähän miettiä montako lippua kannattaa myydä. Ja voisiko niistä voitoista vielä tinkiä sen verran, että palkkaisi muutaman kaitsijankin?