Daft Punkin levystä ei saa kirjoittaa vielä arviota – niinpä esittelemme levyn kuvan avulla

24.04.2013

Teemu Fiilin vieraili Tukholmassa Daft Punkin uutuusalbumin kuuntelusessiossa. Reissu oli kuin muistutus wanhoista hyvistä ajoista, kun levy-yhtiöt satsasivat levyjen ennakkorummutukseen isommalla budjetilla.

Teksti ja kuvat: Teemu Fiilin

Musiikkiteollisuudella on tiukat paikat, ja sitä myöten levyjen markkinointibudjetteja karsitaan ja kuluissa säästellään. Kaukana ovat ne ajat, kun pienempiäkin artisteja lennettiin haastattelemaan ulkomaille asti.

Daft Punkin 17. toukokuuta ilmestyvän neljännen studioalbumin Random Access Memoriesin julkaisuun panostetaan kuitenkin pieteetillä. Ensisingle Get Lucky on nyt ulkona, ja sen tietää oletettavasti jokainen elävä sielu maailmassa. Sitä nimittäin pohjustettiin huolellisesti ainakin 15 sekunnin TV-mainoksilla Saturday Night Liven aikana ja Coachella-festivaalilla näytetyllä puolentoista minuutin maistiaisella, jotka molemmat vuotivat internetiin nanosekunnissa. Lisäksi jaettiin videoita, joilla levyn tähtivieraat Pharrell Williamsista Nile Rodgersiin kertoivat levytyksestä. Hype oli käsinkosketeltava jo kuukausia ennen julkaisupäivää.

Jos näin huolella pohjustettua julkaisua pääsee ennakkokuuntelemaan, ei se voi toki tapahtua pätkivän streamauksen varassa Sony Music Finlandin toimiston kahvihuoneessa. Ei, vaan Neon2:n sanoja lainaten: siinä täytyy olla unelmii, mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa. Ja mieluiten ripaus mysteeriä.

Tiistai 23. huhtikuuta 2013. Minut on ohjattu tulemaan Tukholman Östermalmin kaupunginosaan, osoitteeseen Dag Hammarskjölds Väg 3. Minulla ei ole aavistustakaan mitä siellä on, mutta googlauksen myötä opin, että osoitteessa sijaitsee Berwaldhallen, Ruotsin radion sinfoniaorkesterin ja kuoron konserttisali. Saavun vuonna 1979 rakennetun modernistisen betoniunelman eteen tuokion etuajassa ja nyin ovea. Ovi on kiinni, kuinka ollakaan.

Ulkona on kolea sää, olen hieman ärsyyntynyt mutta jännittynyt. Soitan Nina-nimiselle kontaktihenkilölle Ruotsin Sony Musiciin ja kysyn, mikä on homman nimi. ”Kyseessä on harhautus”, hän kertoo minulle. ”Emme ole menossa Berwaldhalleniin. Se on vain kohtauspaikka, josta siirrytään oikeaan lokaatioon.”

Hetken päästä Sonyn delegaatio ja parikymmentä paikallista toimittajaa on saapunut. Istumme mustiin Mercedes Benz -tilatakseihin. Autossani on lisäkseni viisi ruotsalaista musiikkitoimittajaa, jotka näyttävät siltä, että olisivat joko indieyhtyeiden soittajia (nuoremmat) tai entisiä sellaisia (vanhemmat). Naistoimittajat näyttävät muotibloggaajilta. Miehet rohmuavat nuuskaa huuleensa ja iskevät tarinaa.

Kukaan ei kerro, minne olemme menossa. Joku yrittää urkkia taksin gps-laitteesta osoitetta, tuloksetta. Auton lähdettyä liikkeelle alkavat veikkaukset. Ehkä vain ajelemme taksilla ympäri kaupunkia, ja levy alkaa lopulta soida? Menemmekö ruotsinlaivalle, tai siis Finlandsfärjäniin (emme, koska ”se olisi vähiten Daft Punk -henkinen paikka, sopisi paremmin vaikka Scooterille”)? Vai onko yhtye vuokrannut lentokoneen, jossa levyä kuunnellaan?

Joku kertoo olleensa kuuntelutilaisuudessa Mark Ronsonin hotellihuoneessa Ronsonin istuessa sängyllä ja vaihtaessa kappaleita soittimesta. Toinen on ollut jonkun pitkän linjan ruotsalaismuusikon kotona kuuntelemassa levyä. Konsensus oli kuitenkin se, ettei tällaisia tilaisuuksia ole kukaan järjestänyt enää vuosikausiin. Daft Punkin levyjulkaisussa on vanhoista ajoista muistuttavaa suureellisuutta, mystiikkaa ja glooriaa. ”Tästähän tulee mieleen the good old days, kun levy-yhtiöillä oli vielä rahaa”, joku naurahtaa.

Lopulta tiemme päätyy Solnaan, Friends-Areenan vierustalla sijaitsevalle teollisuusalueelle. Pihalla on vanhoja junia ja kahvia juovia duunareita. Taksi pysähtyy junahallin eteen ja pääsemme ulos. Siellä Sonyn edustaja kertoo meille, että paikka on varikkohalli, jossa normaalisti kunnostetaan junia. Nyt halli muuten lähes tyhjä, paitsi että sinne on kärrätty pino Void Acousticsin äänentoistolaitteita, aseteltu 22 kappaletta Mies van der Rohen klassisia Barcelona-tuoleja suureen kaareen ja kahdeksan reilun parin metrin korkuista printtiä Daft Punkin Random Access Memoriesin kannen puoliskoista. Takana on buffet-pöytä, jolta löytyy tyylikäs mutta pröystäilemätön aamiaiskattaus.

Karvalakkiin sonnustautunut pitkäpartainen ruotsalaismies toivottaa meidät tervetulleiksi ja kertaa läpi toimittajien säännöt: levystä saa kirjoittaa ”jotain asioita” lehtiin, mutta varsinaisia levyarvioita ei saa julkaista ennen toukokuun ensimmäistä päivää. Valokuvata saa ja kertoa, että on ollut levyä kuulemassa. Tietysti. Mikäpä lisäisi levyn ennakkohypeä kuin sosiaalisen median ruokkiminen tällä tarinalla.

Sen jälkeen toimittajat allekirjoittavat vielä sopimuspaperin. Paitsi eivät ihan kaikki. Kaksi paikallista toimittajaa tivaa levy-yhtiön edustajalta hyvin tarkasti, mitä he saavat ja eivät saa kirjoittaa levystä ennen sovittua aikaa. Kun he kuulevat, ettei sellaista arviota, jossa levylle annetaan arvosana saa julkaista, he poistuvat takaisin takseille. Erä 1: korporaatio 6, media 0.

Me kiltit ja kuuliaiset toimittajat siirrymme hakemaan sämpylöitä, kahvia, pullaa ja jogurttia ja istumme tuoleilleme. Sitten kuuluu BOOM. Ääni on kova ja sitä vain voimistaa äänieristämätön teollisuushalli.

Koska en voi kirjoittaa uutuuslevyn arviota teille tähän tänään, alla on sen sijaan kuvankäsittelyohjelmalla kasattu kollaasi siitä, mitä kaikkea albumi mielestäni sisältää. Tuollaista kaikkea sieltä on tulossa, olkaa valmiit ja varoitetut!

(Toimituspäällikkö antaa Daft Punkin levylle sitä kuulematta kaksi tähteä viidestä.)

Lisää luettavaa