Rumban kolumnistina aloittanut Mervi Vuorela pohtii sankariheavyn, Timo Tolkin ja katu-uskottavuusmyyttien ihmeellisyyksiä.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Patric Ullaeus
Törmäsin kiirastorstaina Timo Tolkin uuteen Avalon-projektiin, jonka mittasuhteet eivät eronneet paljoakaan pääsiäisen vaatimattomasta teemasta. Siis maailmankaikkeuden hallitsijan ainoan pojan ristiinnaulitsemisesta, välikuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Tolkin tapauksessa tämä ei tietenkään ollut mikään yllätys.
.Sinfonista power metalia soittavan Timo Tolkki’s Avalonin tuleva debyyttilevy kertoo tuhoutuneen maapallon viimeisistä sankareista. Levyn kansikuva muistuttaa Sormusten Herran retkikuntaa, jonka ympärille on siroteltu taikapölyä, lohikäärmeensylkeä ja haltijanspermaa. Tai jotain sellaista.
Tästäkös vääräleuat riemastuivat. Sosiaalisen median pilkkakirves alkoi välittömästi viuhua ja kohdistui vuoroin suuruudenhulluun konseptiin, vuoroin Tolkkiin alias Tölkkiin itseensä. Osa ihmisistä ei voinut käsittää, miksi kukaan haluaisi tehdä todellisuudesta vieraantunutta epätrendikästä musiikkia, jota infantiilit erikoishousuhevarit kuuntelevat munat ojossa vanhempiensa kustantamissa poikamiesbokseissa.
Paitsi että eihän se ihan niin mene.
Power metal ja siitä irtautunut ”sankarihevi” ovat musiikinlajeja, jota ulkopuoliset eivät ole koskaan ymmärtäneet. Äkkiseltään genre on helppo leimata pikkupoikien fantasiaseikkailuksi, jossa uljas soturi pelastaa yksisarvisellaan linnantorniin teljetyn prinsessan, nylkee matkalla tuhatpäisen druidilauman ja lentää lopuksi lohikäärmeen selässä purppuravuorille panemaan.
Toki sankarihevi on kaikkea tätä, mutta myös paljon enemmän.
Merkittävintä vaikkapa Rhapsodyn, Manowarin ja Hammerfallin kaltaisten bändien tuotoksissa on musiikin täydellinen epäkyynisyys. Ryppyotsaisen ruikuttamisen sijaan kappaleet tarrautuvat hanakasti kirkasotsaisiin kuvitelmiin, kohottavat mielialaa ja luovat mind over matter -tyyppisen toimintaympäristön. Näillä biiseillä ei yritetä muuttaa maailmaa tai kahmia lyyrikkopalkintoja, vaan tarkoitus on korvata arkitodellisuus kaikkivoipalla utopiakuplalla. Naiivia? Ehkä. Hauskaa? Useimmiten.
Yleensä heavytekstejä mollataan juuri niiden eskapistisen luonteen takia. Vastustajien mielestä mytologiaan kietoutuvat eeppiset fantasiatarinat eivät ole ”oikeaa lyriikkaa” – toisin kuin tuulilasirillien takaa suoritetut henkilökohtaiset oksennukset, joissa masentunut kertoja vinkuu ensimmäisen maailman ongelmistaan. Paradoksaaliseksi asian tekee se, että samat vastustajat hehkuttavat usein varauksetta vaikkapa tv-sarja Game of Thronesia ja H.P. Lovecraftin tuotantoa. Onko merenalaisessa kaupungissa asuva ja tähtikuvioiden perusteella maailmaa terrorisoiva lonkerohirviö todellakin niin kaukana heavylyriikan ulosannista?
Onneksi edes jotkut ovat tajunneet yhtäläisyyden. Helmikuun Rumbassa A.W. Yrjänä totesi, että CMX:n tekstit olisivat englanniksi käännettynä silkkaa Iron Maidenia. Tämä pitääkin paikkansa siihen asti, kunnes tekstejä ryhdytään analysoimaan. Siinä missä CMX:n lyriikat voidaan purkaa atomeiksi taidelukion kirjoituskurssilla, heavylyriikat pakenevat reflektiivistä tarkastelua.
Tässä tullaankin yhteen metallimusiikin kulmakivistä. Power-/heavy-/sankari-/whatever-metallia ei kuulu analysoida tai älyllistää, vaan siihen kuuluu heittäytyä sydän ja genitaalit edellä. Kun Manowar laulaa, miten toiset bändit soittavat ja Manowar tappaa, idioottikaan ei pysähdy miettimään tappamisen eettistä merkitystä. Tai jotkut ehkä pysähtyvät – ainakin Johanna Sumuvuoren kaltaiset ihmiset, jotka eivät ymmärrä heavyn estetiikkaa ja saavat siitä ”huumorintajuttoman ja tunnekuolleen” olon. Meille muille tulee vain hyvä fiilis.
Vaikka oma suhteeni sankarimetalliin vaihtelee, ymmärrän täysin, mikä musiikissa viehättää. Arvostan taitoa tehdä biisejä, jotka herättävät välittömän fist pump -reaktion, synnyttävät endorfiinihumalan ja tarjoavat menolipun Mordoriin tai taisteluplaneetta Galacticalle. Toisinaan se on jopa hienompi taito kuin kyynisten sosiopoliittisten psykoanalyysien rustaaminen.
Timo Tolkki’s Avalonin toukuussa ilmestyvän levyn nimi on muuten The Land of New Hope. Sattumaako?
Kolumni on julkaistu Rumbassa 4/13.