Jami Järvinen vieraili Emma-gaalassa ja kirjoitti aiheesta pitkän jutun. Tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan Järvinen kääntää nyt vielä kerran katseensa maaliskuun alussa koettuihin musiikkiteollisuuden kokoontumisajoihin. Seuraa SHOKKIREPORTAASI Emma-jatkoista.
Teksti: Jami Järvinen, kuva: Wikipedia
Emma-gaala on lusittu. Mica Ikonen ja Anne Kukkohovi eivät enää kerro vitsejä. Jouni Hynynen on edelleen humalassa.
Jätän uneliaan Kimmo Sasin jonottamaan vaatenaulakoille. Törmään Krista Siegfriedsiin, mutten tunnista tulevaa euroviisuvoittajaamme. Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin huomauttaa asiasta marssiessamme ovelle. Hänen mielestään asiassa on jotain tavattoman lystikästä.
Barona-areena tyhjenee jäätyneeseen yöhön. Gaalajärjestäjät hymyilevät sitä kauniimmin, mitä ripeämmin poistumme.
Hyvät etkot. En ole pätkääkään päissäni.
Joku on järjestänyt meille linja-autokuljetuksen pois vartioidulta parkkipaikalta, jota metropolientusiastit kutsuvat myös Espoon kaupungiksi. Vilkutan kuskille pressipassiani eli kaulaani ripustettua järjettömän kookasta pahvilappua. Jostain syystä se kelpaa matkalipuksi. Onnikka on täynnä musiikkiteollisuuden nisistä roikkuvia imeväisiä, joiden kasvoja kaunistaa ilmaisen viinan hohde ja lupaus pääsystä Helsinkiin.
Edessäni nuokkuu vihainen mies, joka peittää kasvonsa käsivarrellaan ja ojentaa kämmenensä torjuvasti ilmaan. Hän on yhden miehen metafora koko musiikkiteollisuudesta.
Koettua esitystä märehditään kollegiaalisesti, kun bussi keinahtelee halki asumattoman pimeyden. Pää kii -yhtyeen Emma-gaalan keikkakunnosta kerrotaan tarkennettuja raportteja. Ilmeisesti vetoa oli yksinkertaistettu, ja aivan kaikkien muusikoiden mikrofoneja ei ollut edes ajateltu kytkeä päälle. Alkoholilla oli osuutta asiaan.
No, minähän en tylsää esitystä kuunnellut kuin pari tahtia alusta, joten hyväksyn mielipiteet totuutena.
Tuttu siluetti täyttää lopulta horisontin. Stadi. Ruoholahti. Linja-auto oksentaa lastinsa Kaapelitehtaan kupeelle. Kipitämme kohti valoa: Meripihkahuoneesta – vai mikä Merikaapelihalli se nyt on – kuuluu musiikkia, siellä on bileet.
Vilkuttelen oviloikkareille kaulapahviani, he viittovat peremmälle. Jätän palttoon narikassa päivystävälle makkaraniskalle ja astun keskelle äänitebisneksen kihisevää noidankattilaa.
Ovensuussa on pöytätolkulla skumppaa laseissa, joiden jalan ympärille on kääräisty Gramexin mainoslipare. Kulautan ensimmäisen mukin yhdellä huikalla, joten käyn oitis poimimassa uuden. Lämpenen tekijänoikeusjärjestölle. Piraatit eivät ikinä ymmärrä, että viesti menee perille kauniimmin, jos sen mukana on alkoholia.
Salin puolella imeydyn Nuorgam-julkaisua gaalassa edustaneen Oskari Onnisen kylkeen. Osin siksi, koska hän on järkyttävän nuoresta iästään huolimatta musiikkialan anekdoottien ehtymätön aarrearkku, ja osin siksi, että lähitienoolla ei ole muitakaan tuttuja. Mutta pääasiassa häntä kannattaa tänään seurata vain yhdestä syystä, ja se on hänen kanssaan keskusteleva tyrmäävän kaunis tummaverikkö.
Tiedän, että olen nähnyt tämän naisen jossakin. Hänenlaistaan ei unohtaisi. Nuolen katseellani hänen nenänkaartaan. Voisin hukkua hänen silmiinsä.
Änkeydyn daamin välittömään tuntumaan. Soperran kohteliaisuuksia, joista huokuu passiivis-aggressiivinen torjunta muuta miesseuraa kohtaan. Smalltalkin hiipuessa tajuan pelottavalla tarkkanäköisyydellä, että ilman viinaksia joudumme kohta täyttämään keskustelun tyhjät kohdat omasta päästä keksityillä sanoilla. Ja piru yksin tietää, mistä silloin päätyisimme puhumaan.
Kaikeksi onneksi The Voice -radioaseman musiikkipäällikkö saapuu viinapöydän äärestä ja kantaa seurueellemme kahmalokaupalla Gramex-laseja, kaikki täynnä suosittua alkoholipitoista kuplajuomaa. Kilistelemme maljoja kuin hyvätkin ystävät.
Tämä on cocktail-tilaisuuden raison d’être – nokkelasti huulille viedyllä juoma-astialla voi katkaista vaarallisen keskustelun, joka on juuri lipsumassa viattomasta ”näitsä miten kännissä Herra Ylppö oli?” -läpänheitosta jonkinlaiseksi viiltävän rehelliseksi avautumiseksi.
Päätän omistaa lisää aikaa seuruettamme sulostuttavalle laulajattarelle. Kysyn hänen nimeään.
”Minä olen Manna”, Manna sanoo.
Manna! Hän! Kaikki Kalliossa pyöräilevät kaupunkikulttuuriystäväni palvovat Mannaa. Pinnistelen muistikuviani. Kuuluiko hän inhoamani eteerisen huokailufolkin esittäjiin, vai olisiko hän sittenkin hiukan soul-vetoisempi poplaulaja? Manna oli mukana Kerkko Koskisen uusimmalla albumilla, josta olin laatinut arvostelman. En kai vain haukkunut?
Vastausten puuttuessa kokeilen hyväksi havaittua viettelytaktiikkaa, jolla olen saanut useita ystäviä, salarakkaita ja maineen viisaana miehenä: pidän turpani kiinni. Onneksi.
Manna luennoi toimittajaseurueellemme musiikkijournalismin sudenkuopista. Kuuntelemme kuin koulupojat, korvat punaisina ja päät painuksissa. Manna ei anna armoa, hän pelaa sopulikortin. Musiikkitoimittajat säntäävät turhankin usein saman idean kimppuun, rakentavat valtavan hypen tai teilaavat artistin sen kummemmin miettimättä.
Ilmiö on tuttu, muusikko on havaintonsa kanssa oikeassa. Lehtimiehillä on genrestä riippumatta vahva laumavietti. Erityisen kammottavaa toimittajien ryhmämieli on silloin, kun jossain on haistettavissa verta. Vaikka omaakin. Politiikan toimittajat kastelevat housunsa aina, kun jossain mainitaan perussuomalaiset. Urheilutoimittajat tekevät saman ajatellessaan Raimo Summasta. Taloustoimittajien yksimielinen takinkääntö Nokian alamäen alkaessa oli niin synkronoitua, että pohjoiskorealaiset joukkuevoimistelijatkin kadehtisivat. Mutta musiikkitoimittajat ovat pahimpia kaikista.
Olen aikeissa yhtyä Mannan kritiikkiin, mutta juuri silloin filosofi Esa Saarinen marssii ovista sisään ja keskittymiseni pirstoutuu. Pafoksen nero on jalkautunut kansan pariin! Jään arpomaan, menisinkö tenttaamaan Saariselta Pekka Himasen kuulumisia. Ajatus ei oikein houkuttele, eihän tänne ole töihin tultu, kumpikaan.
Esa Saarinen katoaa hitaasti väkijoukkoon, joka palvoo gurua liki käsittämättömällä itsehillinnällä.
Merikaapelihallissa soi taustalla tuhat kertaa kuultu radiohittipotpuri. Raahaudun tiskille lääkitsemään tuskaani. Ilmaista juomaa ei ole missään, vaan hauskuus on ostettava omalla tai asiakkaiden rahoilla baarista. Valikoima ei päätä huimaa. Sinebrychoffin keravalainen rotanmyrkkytehdas sponsoroi bileitä. Ainoa siideri on Crowmoor-nimistä imelää sekahedelmäjuomaa. Olutta rakastaville tai ainakin vihaaville panimo on uuttanut saatanallisimman alkoholituotteen sitten venäläisen metanolin: KOFF Rock by Kotiteollisuus.
Tuotelanseeraus on tilaisuuden näkyvin elementti. Kaikkialla on talonkokoisia mainosständejä ikään kuin järkyttävässä humalassa horjuva Jouni Hynynen ei olisi kyllin raskas kohdattava jo fyysisessäkin todellisuudessa.
Pulitan kyypparille paksun nivaskan euroja siinä toivossa, että hän onnistuisi taikomaan minulle GT:n.
Viereen tiskille onnahtelee myös Vain elämää -sarjasta ja Linnan tähdistä tuttu Pertti Neumann heiloineen. En henno häiritä nuorenparin autereista onnea, vaan palaan takaisin puolituttujen poptoimittajien ja muiden joutavien rinkiin keskilattialle. Siellä jo siunaillaan ja taivastellaan, miten nuorta muijaa Nipa vokottelee.
Erotan taustamusiikista Rihannan.
Moikkaan Silvia Modigia, joka ei tunnista minua. Juttuseurani on kadonnut jonnekin. Päätoimittaja Fiilin osuu kohdalle, mutta hän on ajautunut johonkin loputtomaan keskustelukierteeseen ties kenen kollegansa kanssa. En jaksa alkaa verkostoitua uusiin sidosryhmiin. Martina Aitolehti on kuulemma täällä jossakin. Ehkä on aika todeta nämä kekkerit nähdyiksi ja poistua jonnekin Kallion suuntaan, vaikka Sirdieen soitattamaan levyautomaatista Zarah Leanderia.
Ajatus tuntuu oikealta. Mutta ensin vessaan. Satamiljoonaa juotua kahvia ja muutama mukillinen skumppaa ovat suodattuneet läpi munuaisten ja haluavat nyt vapauteen. Raivaan tieni halki yleisön, joka alkaa olla huojuntakännissä.
Miestenhuoneen lattia lainehtii virtsasta, jota känniset levyteollisuustyöläiset loiskuttelevat ympäriinsä tennareillaan. Kierrän lammikot pantterimaisella ketteryydellä ja asetun vapaan pisoaarin eteen. Asettelen mukana olleen GT:n varovaisesti astian taakse turvaan, kaivan elimeni esille ja käyn laskemaan laulellen vesiä.
Yhtäkkiä joku humpsahtaa kumoon takanani. Viinan tainnuttama mies sukeltaa esiin jalkojeni välistä ja kääntyy sammuneena selälleen. Tähtäykseni katoaa. Katkaisen noron niin pian kuin pystyn, mutta paraskaan Tena ei olisi tuota virtsaa estänyt karkaamasta. Onneksi miekkosen ystävät huomaavat pian tilanteen ja nykäisevät kaverinsa ylös lattialta.
Mies näytti tutulta, pohdin. Lorottelen loput asiaankuuluvaan posliiniastiaan ja havahdun ajattelemaan, olisiko kyseessä ollut rap-tähti Uniikki, Dan Tolppanen.
Ei perkele, kusinko juuri Uniikin päälle?
Nielaisen älähdyksen ja puistan päätäni. Tuskin. En ole nähnyt koko päivänä tuota Diili-kisaajaa missään, eikä Rähinä-yhtiön väkeä ollut Teemu Fiilinin mukaan paikalla lainkaan. Ellei hän ole yhtäkkiä ilmaantunut jatkoille, on pakko olettaa, että kyseessä oli joku aivan toinen, hiukan samannäköinen miekkonen. Uniikkikaan ei ole välttämättä täysin uniikki. Höröttelen kuin idiootti vessasta poistuttuani.
Vielä kerran törmään tuttuun delegaatioomme, joten jäämme toimittaja- ja muusikkokollektiivimme kanssa toviksi seuraamaan, miten suomalainen viihdebisnes kaatuilee pitkin pöytiä. Kaadan kurkustani alas GT:n toisensa perään. Ihastelen vastapäätä röhnöttävää Anna Perhoa, joka kykenee lekottelemaan masentavalla ruoholahtelaisella aulasohvalla raukean kissamaisesti kuin Kleopatra divaanilla.
Rihanna soi taustalla yhä vaativammin.
Kaikkien aikojen suomalaisimmalla naamalla varustettu mies lähestyy seuruettamme. Hän ei osoita minua kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa, mikä on aivan oikein. ”Jarkko Universal”, hän esittäytyy. Käyntikortti vaihtaa omistajaa. Nielen haluni tyrkyttää hänelle kouraani ja esittäytyä ”Jami Rumbaksi”.
Miehen jatkettua eteenpäin vakoilen lahjakkaan laulajattaremme haltuun jääneestä käyntikortista, lukeeko siinä oikeasti levy-yhtiön nimi sukunimenä. Ei lue.
Humalainen väkijoukko alkaa muuttua utuiseksi. GT:t ovat tehneet tehtävänsä. Enää on vain Merikaapelihalli ja Rihanna.
Me laulamme.
Shine bright like a diamond
Shine bright like a diamond
Find light in the beautiful sea
I choose to be happy
You and I, you and I
We’re like diamonds in the sky
Silti – jatkot eivät kestä loputtomasti, etenkään tällaiset viralliset. Yleisöä aletaan hiljalleen ohjata ulos, jossa Ruoholahden raaka meri-ilmasto runtelee väsyneitä musiikki-ihmisiä.
Pummaan Emma-gaalaa tekemässä olleelta Yleisradion Maria Seppälältä ja hänen seurueeltaan taksikyydin keskustaan.
”Mä tiedän, kuka tarjoaa seuraavan kerran Rytmissä”, tuhahtaa Seppälä.
”Mäkin tiedän. Pekka Himanen”, vastaan.