”Toivottavasti Taivaassa – tai mihin päädytkään – on baareissa tarpeeksi Jack Danielsia hyllyssä” – Jean Ramsay muistelee Lemmya

UDR Music

“Let aeroplanes circle moaning overhead / Scribbling on the sky the message He Is Dead”, kirjoittaa W.H.Auden (1907-1973). Ei tarvitse, sillä lentokoneet kaartelivat hänen päällään kuin korppikotkat jo silloin kun viimeksi näin, itsenäisyyspäivänä areenalla.

Lemmy on kuollut, kertoi sosiaalinen media tänä aamuna ennen kuin olin edes kahvikuppia saanut eteeni. Ensireaktio on hölmistynyt hämmennys:

“Mahdotonta: ei Lemmy voi kuolla. Lemmy on kuolematon. Juurihan se oli Areenalla, saatana. Vieläkin soi korvissa.”

Kahvikuppia seurasi piripintaan kaadettu viskipaukku. Harvoin juon viskiä ennen aamuyhdeksää, mutta nyt se oli jotenkin poikkeuksellisen perusteltua.

Motörheadin musiikin aikuisella iällä löytäneenä ihmisenä minuun teki Lemmyssä vaikutuksen hänen elinvoimansa ja älynsä. Toisen maailmansodan tuhkasta syntynyt isätön papin poika oli ukkosenjohdin, joka samalla maadoitti ja energisoi rock-musiikin kaikkein alkukantaisimman voiman. Hän jalosti heavy metalin juuri siinä vaiheessa kun se meinasi alkaa pukeutua sukkahousuihin, veti sen jalkaan kireät farkut ja panosvyöt, pölli punkkarien amfetamiinit, ja avasi hanat. Motörheadin musiikki oli kuin pohjaan poltettu ja redusoitu versio rockin kaikkein pyhimmästä ja alkukantaisimmasta. Ei ole sattumaa että alkuperäinen bändi oli trio, johon kuuluivat Phil “Philty Animal” Taylor (1955-2015) ja “Fast” Eddie Clarke.

Muistan lukeneeni parikymmentä vuotta sitten MOJO’sta artikkelin, jossa Lemmy muisteli yhtä rakkaimmista levyistään, MC5:n Back In The USA:ta. Elettiin aikaa välittömästi sen jälkeen kun hän oli saanut potkut Hawkwindista. Rahaa ei ollut, joten LP oli tietenkin varastettu. Lem eli tuon talven niinikään varastetulla valkoisella paahtoleivällä ja margariinilla, ja kuunteli tuon levyn puhki. Tuo kanneltaan mustavalkoinen levy teki saman kuin Motörhead pian sen jälkeen: palautti rockin juurilleen, hakkasi ruosteisella vesurilla kaiket turhat rönsyt pois ja palautti keskipisteeseen Little Richardin ja Chuck Berryn, bluesin tahmaiset kaksimielisyydet, svengaavan “rollin” kiviä murskaavaan “rockiin”.

Vaikka Motörheadin musiikki oli yksinkertaista, ei se koskaan ollut tyhmää. Lemmyn näennäisen yksinkertaisten sanoitusten takana pilkotti ilkikurinen äly ja musta huumori. Niiden kautta hahmottuu kuva empaattisesta ja monitahoisesta ihmisestä, joka vihasi auktoriteetteja, mutta perusteli kuitenkin tämän vihansa. Lemmy ei ollut rettelöitsijä, vaan pessimisti, joka ylenkatsoi järjestystä koska näki sen pohjimmaisen järjettömyyden ja valheellisuuden. Vaikea siinä on kristinuskoon uskoa, kun isä on pappi, mutta silti hylännyt ainoan poikansa.

Motörhead oli sataprosenttisesti Lemmyn yhtye. Ukot vaihtuivat, mutta Rickenbackerin jyly pysyi keskipisteessä. Yksinkertaiset sanoitukset ja simppelit kappaleet muuttuivat kolmiulotteiseksi sen voiman kautta, minkä Lemmy niihin puhkui. Motörheadin musiikissa oli härkämäistä, muureja murtavaa voimaa, joka on sen pääasiallinen perintö. “Everything Louder Than Everything Else”, kuten klassikkoksi muodostuneen T-paidan selässä lukee.

Rankasti elävä hahmo oli toki omalla tavallaan rock ’n roll klisee, mutta pysyi loppuun asti relevanttina ja luovana. Levyjä tuli tasaiseen tahtiin, ja fanit ostivat niitä. Luottotuottaja Cameron Webbin kanssa viime vuosikymmenenä tehdyt levyt onnistuvat puristamaan aina jotain mielenkiintoista samasta vanhasta reseptistä (kuunnelkaapa vaikka myöhäiskauden klassikon Kiss of Deathin avausraita Sucker… Harva märkäkorva pääsee lähellekään.). Viime vuosien terveysongelmat saivat uskolliset fanit huolestumaan, mutta kannatus pysyi vakaana. Oli koskettavaa lukea, miten moni fani toivoi Lemmyn lepäävän ja palaavan sitten taas areenoille. Miten moni vakuutteli odottavansa kärsivällisesti.

Itsenäisyyspäivänä Areenalla härkämäisin raivo ja puhkunta oli poissa, mutta ei 8000 pään kannattajajoukko silti joutunut säälipisteitä antamaan.

40-vuotisjuhlakiertueella olleen Motörheadin fanituotteissa luki tällä kertaa latinakielinen lause “victoria aut morte”, voitto tai kuolema.

Jotenkin tuntuu ettei Lemmy tyytynyt jompaankumpaan, vaan otti loppupeleissä molemmat.

Lepää rauhassa, vanha soturi. Nyt saa ottaa saappaat pois. Toivottavasti Taivaassa on baareissa tarpeeksi Jack Danielsia hyllyssä.

Tai Helvetissä, tai Stoke-On-Trentissä, tai Rainbow Grillissä, tai ties mihin päädytkään.

Lemmy 1945-2015.