Rumban kirjoittajakunta tutustui U2:n yllättäen julkaisemaan Songs of Innocenceen, eikä innostuneita huudahduksia juuri kuultu. Pientä hyväksyvää muminaa sentään.
Toimittanut: Saku Schildt
Aleksi Kinnunen, Jarkko Fräntilä, Jose Riikonen, Saku Schildt ja Jussi Huhtala pistivät Songs of Innocencen soimaan ja kirjasivat ylös tuntemuksiaan. Lopputulos: maailma olisi pärjännyt ihan hyvin ilman tätä levyäkin.
”Hieno ylläripylläri, vaikka olikin pahan akselilla julkaistu, ei indienä ja DIY:nä kuten Radioheadilla. Kun maailman suurin bändi julkistaa ja julkaisee odotetun albumin ilmaiseksi viiden sekunnin varoituksella, siinä tehtiin taas musahistoriaa. Toisaalta, mitä iTunes-ilmaisjulkaisu kertoo albumien kaupallisesta arvosta nykypäivänä jopa U2:n tapauksessa ja toisaalta Applen ja iTunesin valta-asemasta? Kuka uskaltaa jättäytyä epäpyhän liiton ja sopimusten ulkopuolelle? Kuka on punk, hä? Ei ilmeisesti ainakaan U2.
Ihanaltahan tämä kuulostaa. Tylsältä ja ihanalta kuten U2:lla on ollut jokaisella albumilla aliarvostetun Popin jälkeen tapana. Olen jälkikäteen oppinut rakastaan yhtyeen edellistä, Rumbassa kahden tähden levyksi arvioimaani No Line on the Horizonia. Songs of Innocenceltä tuntuu puuttuvan, ehkä Lykke Lin kanssa esitettävää The Troubles -päätäntää lukuun ottamatta, edellisen kouraisevimmat ja tunnelmallisimmat hetket.
Yllätyksettömän alun jälkeen meinkinki paranee. Malliesimerkki hyvästä tyhjäpäisestä keskitien musiikista. Tulee tarve nostaa nyrkit pystyyn, sulautua mereen, kyynelehtiä, mennä töihin. Impotenttia nättiä uneksintaa. Tervetuloa takaisin Stadikalle, mut meettekin ilmeisesti Hämeenlinnaan pellolle.”
– Aleksi Kinnunen
”Songs of Innocence kuulostaa virtuaalisen jalkapallopelin valikkomusiikilta. Harmi vain, että niitä valikkomusiikkeja joutuu kuuntelemaan aivan liikaa joukkueita valitessaan. Songs of Innocence kuulostaa heti alussa siltä, että kappaleet olisi joutunut kärsimään läpi jo satoja kertoja pohtiessaan, ottaako jengikseen Liverpoolin vai Chelsean, kun se kaverin ryökäle otti itselleen jo sen Arsenalin.
Songs of Innocence on tuore kuin vuosikausia suljettuna ollut vaatekaappi, jonne yläkerran keittiöstä on tihkunut vettä ja turkiskuoriasarmeija on nakertanut ideat täyteen reikiä.
Myrkyttäjälle olisi tarvetta. Toki lainaan mielelläni myös liekinheitintä.”
– Jarkko Fräntilä
”Kuuntelin levyn kerran samalla, kun katsoin snookeria. Yritin vähän keskittyäkin levyyn, mutta pohjimmiltaan tämä mielipide tulee niin sanotusti täysin perstuntumalta ja puolihuolimatto,asti, joten sitä tulee tulkita ja lukea ja arvottaa yhtä kevyin perustein kuin se on kirjoitettukin. Tämä pitää ihmisten tietää, sillä musiikkiin on suhtauduttava oikeasti huomattavasti suuremmalla vakavuudella kuin minä nyt tämän albumin äärellä suhtaudun.
Siltikään en usko, että palaan levyyn, sillä se kuulosti hyvin lattealta ja tylsänpulskealta, palleaan lyödyltä ja pakotetulta. Sellaiselta, että se on tehty, koska U2-masiina vaatii, että pitää tehdä albumi, jotta yhtye olisi jollain tavalla relevantti. Toki voi olla, että Bonon sydän on taas palanut ja musiikki on tullut suoraan punaisesta sydänverestä, mutta taidot eivät enää riitä tekemään priimaa. Mistä minä sen voisin tietää.
Ensimmäinen biisi oli todellinen pohjanoteeraus ja kuulosti oikeasti amatöörimaiselta ja täysin juosten kussulta ihan jo sovittamisen puolesta. Harvoina hetkinä levy kuulosti nätiltä. Olin plokkaavinani myös erikoisia yksittäisiä ääniä muutamalta kappaleelta. Ne kuulostivat mielenkiintoisilta.
Kuulosti erittäin U2:lta ja lähestulkoon koko ajan U2:lta latkuimmillaan. Bändillä on hyviä, erinomaisiakin levyjä. Tämä ei vaikuttaisi näin pintapuolisen ensimulkaisun perusteella olevan yksi niistä. Ehkä sille on syynsä, etteivät uskaltaneet kertoa etukäteen kenellekään julkaisevansa tämän?”
– Jose Riikonen
”Hivenen yllättävää, miten paljon U2:n yllätysalbumia on mollattu. Ilmeisesti se, että levy ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä yleisön soittimiin, oli monien mielestä sikamainen temppu. Ja tuleehan siitä vähän halju olo. Mitä se Bono minun tietokoneelleni tunkee?
Itse levy ei kuitenkaan ole niin huono kuin ilkeimmissä arvioissa on esitetty. Mukana on muutama ihan nätti tunnelmointi (Iris (Hold Me Close) ja Every Breaking Wave) sekä Edgen taatun asiallista kitarointia, mutta onhan se lopulta niin, että levy muuttuu nopeasti korvien ohi sujahtavaksi taustamusiikiksi. Kiva kahden tai hyvänä päivänä kahden ja puolen tähden arvoinen tuotos, jonka on vaikea perustella olemassaoloaan Achtung Babyn ja semmoisten rinnalla. Toisaalta albumi voisi olla kovempi juttu ilman U2-taakkaa.
Kolmen kädenlämpöisen levyn suora saattaa aiheuttaa sen, ettei U2:n seuraava julkaisu ole enää läheskään Songs of Innocencen kaltainen puheenaihe – ellei yhtye keksi taas uutta ja erilaista tapaa julkaista sitä. Ehkä siihen maailmanaikaan biisit ajetaan kysymättä kyberavaruudesta suoraan kansalaisten aivoimplantteihin.”
– Saku Schildt
”Kun varhaisia U2-albumeja on mukava kuunnella kokonaisuuksina, ei myöhemmistä levyistä löydy kuin joitakin yksittäisiä kappaleita ja albumi kokonaisuutena on unohtunut saman tien.
Songs of Innocence tuntuu vievän tämän kehityksen ikään kuin loppuun, sillä ensikuuntelun perusteella se ei sisällä edes sitä yhtä kiinnostavaa biisiä. Ehkä useampi kuuntelukerta auttaa asiassa, mutta en tiedä, tuleeko albumia enää laitettua soimaan. Niin pliisulta se vaikutti.”
– Jussi Huhtala