”Uusi levy ei ole katastrofi, sillä se pieksee edeltäjänsä. Se kuitenkin tappaa viimeisenkin uskon siihen, että Interpoliin rakastuisi enää uudelleen”, Kari Koivistoinen kirjoittaa arviossaan.
Teksti: Kari Koivistoinen
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/14.
Interpol: El Pintor
Matador
Napanöyhdän pyörittelyä.
Jos Interpol olisi osake, siitä olisi kannattanut hankkiutua eroon bändin kakkoslevyn Anticsin julkaisun jälkeen. Suuren levy-yhtiön syleilyssä saatiin rutistettua enää Our Love to Admiren (2007) tasoinen hapuilu ja tämän jälkeen julkaistiin vuonna 2010 pohjanoteeraus, joka onnettomasti vieläpä kantoi bändin nimeä. Ja katso, kuinka ollakaan: El Pintor on anagrammi yhtyeen nimestä, erinomainen basisti Carlos Andres Dengler lähti kävelemään ja meno on kaiken kaikkiaan niin lupaavaa, että on aika sammuttaa valo tunnelin päästä.
Välillä sitä ihmettelee, mitä helvettiä joillekin bändeille tapahtuu. Tämä murjottava postpunk-ryhmä ei koskaan ole loistanut livenä, mutta ensimmäiset levyt olivat järkyttävän kovia kokonaisuuksia, jotka sisälsivät ajattomia klassikoita kuten Slow Hands, Evil, C’mere, Obstacle 1 ja PDA.
El Pintor lähtee rivakkaasti liikkeelle All the Rage Back Homella, liihottelee komeasti My Desirella, Everything Is Wrong on pateettisen kaunis ja Breaker 1 jylhän kohtalokas.
Silti liian usein, kuten Anywherella, tulee se tunne, että tässä myydään uudelleen pakattua tavaraa vanhalla päiväyksellä. Kun edellisestä levystä on nelisen vuotta, odottaisi, että paluuta tehtäisiin muulla kuin b-puolikokoelmaa muistuttavalla läpsyttelyllä, joka ei löydä inspiraatiota muusta kuin bändin menneisyydestä. Ilmeisesti tauolla huomion veivät sooloalbumit, bändiviritykset, fisuravintola, surffaus, nyrkkeily ja supermallit. Tai ehkä bändi tarvitsi vain tuottajan, joka saisi ravisteltua nämä pukumiehet hereille, sillä omin avuin saavutetut tulokset eivät vakuuta.
Kyllä, Interpol tuottaa edelleen haikean kaunista runoutta, mutta se ei osaa enää koskettaa. Ei, levy ei ole katastrofi, sillä se pieksee edeltäjänsä. Se kuitenkin tappaa viimeisenkin uskon siihen, että Interpoliin rakastuisi enää uudelleen. Se on kuin karrelle palanut parisuhde, joka ei liekehdi enää koskaan, koska sen päälle on kustu liian monet kerrat. Kuten toinen newyorkilainen 1990-luvun suuruus The Strokes, Interpol on ajautunut umpikujaan, josta se ei löydä ulos.