Internet on siitä omituinen paikka, että ihmiset menettävät siellä itsehillintänsä täysin. Viimeisin esimerkki tästä oli keskustelu Stam1nan Hyyrysen ja suomiräpin suhteesta.
Stam1nan Hyyrynen kertoi Infernon haastattelussa, ettei pidä suomiräpistä eikä pidä sitä edes musiikkina. Rumban verkkosivuilla julkaistiin kolumni, jossa arvosteltiin Hyyrysen kommentteja ja pidettiin niitä nolostuttavina. Kolumnin kommenttikenttä räjähti, ja kommentointi lähti viikonlopun aikana sitten tyylikkäästi käsistä kun promillemäärät joidenkin metallifanien veressä nousivat.
Tietysti tässä pitäisi olla iloinen siitä, että ilmeisesti tätä kamppailua oikean musiikin ystävien™ ja hip hopin kuuntelijoiden välillä ei käydä enää kaduilla kuten 1990-luvulla. Tuolloin Vuosaaressa kuuli höyhenenohuilla viiksillä varustettujen amisheviheppuleiden suusta usein kysymyksen ”ootsä hevari vai hoppari?” Pariinkin otteeseen muistan tuttuni juosseen karkuun tuli hännän alla kun muutaman vuoden vanhemmat elämän kovan korkeakoulun käyneet hevistit eivät pitäneet heidän leveistä lahkeistaan. Itse toki olin aina turvassa: vaikka Sonyn korvalappustereoissani soikin Public Enemy, oli päälläni yleensä Metallican tai Anthraxin paita.
On totta kai hieno asia, että rakastaa jotain musiikin alalajiketta niin paljon, että sitä puolustaa henkeen ja vereen. Silti en muista kenenkään hip hopin ystävän koskaan hyökänneen metallimusiikin kimppuun. Päinvastoin: en usko, että Suomesta löytyy yhtäkään nykyään hip hopia tekevää ihmistä, joka ei olisi jossakin vaiheessa elämäänsä kuunnellut metallimusiikkia.
Mitä musiikki muuta onkaan kuin tunnetta. ”Musiikissa on hienointa se, että se on henkilökohtaista ja pelkkää tunnetta. Hetkessä tapahtuvaa kauneutta, mihin se ikinä kuulijassaan vetoaakin”, totesi Hyyrynen Hätiselle. Kyllä, nämä kärkkäitä kommentteja heitelleet hahmot mahtuivat saman pöydän ääreen keskustelemaan asiallisesti ja hedelmällisesti. Netissä keskustelut menevät usein huutamiseksi ja yleinen harhaluulo on, että se, joka huutaa oman mielipiteensä ilmoille eniten kirosanoja ja toista osapuolta ivaten jollakin tavoin ”voittaisi” keskustelun.
Keskustelu on parhaimmillaan vuoropuhelua kahden eri katsantokantaa edustavan yksilön välillä. Pelkkä meuhkaaminen ainoastaan väsyttää, kuihduttaa ja samalla tukahduttaa potentiaalisen keskustelun heti alkuunsa. Ennen uhkailua ja toisten mielipiteen lyttäämistä kannattaa aina miettiä toisenkin kerran, mitä toinen osapuoli haluaa sanoa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta haistatteluun perustuva keskustelukulttuuri saisi jäädä ikuisiksi ajoiksi unholaan.
Jarkko Fräntilä