Odotettu paluu oli hätkähdyttävä popspektaakkeli – St. Vincent Flow-festivaalilla

St. Vincentin karisma häkellytti suomalaisyleisön Flow'ssa 2012. Festivaalin päätöskonsertti soi tällä kertaa entistäkin hurmoksellisemmalle yleisölle, kirjoittaa Joni Kling.

14.08.2018

Ensimmäinen vaikutelma ennen Flow-festivaalin päättävää St. Vincentin keikkaa on poikkeuksellinen tunnelma yleisössä. Vuoden 2012 esiintymisen perusteella odotukset ovat korkealla. Jo ennen kuin Anne Clark ilmaantuu lavalle vangitsemaan kaiken huomion, on Red Tent ääriään myöten täynnä ja Flow’n keskivertofestaria tunnetusti aikuisempi, hillitympi ja työssäkäyvempi suomalaisyleisö sunnuntai-illan ajankohtaan nähden yllättävän riehakkaana.

Itse keikan myötä antautuminen yleisössä vain yltyy viimeistään Digital Witnessin rohkaistessa yhteislauluun ja tanssiliikkeisiin. Artistin sijoittaminen ohjelmakartan loppuun ei enää tunnukaan kömpelöltä väärinbuukkaukselta, vaan Flow’sta juuri oikean ekologisen lokeronsa löytäneen taitavan esiintyjän tarjoamalta lunastukselta. Viime vuosikymmenen indiesuuruuksien kadotessa kartalta ovat niitä fanittaneet festivaalikävijät ehkä hieman epäluuloisesti närppineet tämän vuoden festivaalin eksoottista noutopöytää hieman sieltä täältä, mutta St. Vincentin kohdalla innostus on vannoutunutta.

Anne Clark täyttää kaikki nämä odotukset seuraavan tunnin aikana äärimmäisen tehokkaasti. Tiukkaan aikarajaan mahdutettu show on kuin Power Point -sulkeinen kahden viimeisen levyn kappaleista vailla taukoja, turhia suvantoja tai live-esiintymiseen rakennettavia draamallisia jännitteitä. Tämän tauotta etenevän hittipotpurin sekä yhden lavan edessä lauletun balladin (New York) jälkeen vaikutelma on kiitos-ja-näkemiin-tyyppinen, mutta silti kaikkensa antanut. Viime vuonna julkaistun Masseduction-albumin tuotua artistin tyyliin uutta assertiivista särmää näkyy sen kiertueenkin teemana tehostaminen ja aiemmin rönsyilevästi vaikutteita sekoitelleen artistin musiikillisen linjan suoraviivaistaminen.

Tämä ilmenee niin musiikin ja esittäjiensä kurinalaisuutena kuin myös ärsykkeiden laskelmoituna niukkuutena. Clark, hänen basistinsa sekä kaksi tonokkia maskien takana soittavat rivissä kuin Kraftwerkin robotit. Kaikki koreografia on minimoitu ja kitarateknikon alituiseen Clarkille kantamat soittimet liikkuvat lavalla enemmän kuin artisti itse.

Juuri kurinalaisuus ja tiukkuus ovat sanoja, joka luonnehtivat St. Vincentin musiikkia tässä hetkessä. Hillittyyn lavaolemukseen istuu yllättävän hyvin kappaleiden pidättäytyvä energia. Kaiken taustalla soi raskas mekaaninen funk, ja jos viimeisimpien St. Vincent -albumien soundimaailma on ollut kliininen ja hillitty, kasvaa Clarkin kitara livenä aggressiivisen särön myötä kokoonpanon hallitsevaksi pääinstumentiksi, johon hänellä on ilmiömäinen ote. Soolot ovat pursuilevia, riuhtovia ja samallla muoviselta kuulostavia fuzz-ryöppyjä; revittelyä joka ei lopulta kuulosta eikä ennen kaikkea näytä revittelyltä, riffejä ja fraaseja joiden röyhkeydellä voisi ruokkia pienen bluesfestivaalin verran oman elämänsä sankarikitaristeja. Sen sijaan ilmaisun harkittu pidättäytyvyys saa instrumentin Clarkin kädessä käyttäytymään kuin kosketinsoittimen, joka johtaa luontevasti bändin synteettisen kuuloista new wave -äänimaisemaa.

Vaikka tuottaja Jack Antonoffin tuottama Masseduction lainaili tyylikkäästi niin vanhasta futupopista kuin jälleen ajankohtaisista ysärivaikutteista, oli se selvästi kontemporaari levy ajankuvallisilla soundeilla. Vasta livenä kuultu pelkistäminen paljastaa tietyn karuuden, joka uuteen St. Vincent -soundiin kiteytyy. Sugar Boy ei enää kuulosta tässä vaiheessa Postin aikaiselta Björkiltä. Monen muun kappaleen ohella se tuo illan mittaan mieleen muistot Ladytronin kaltaisista elektropopin nimistä vuosituhannen vaihteen tienoilta. En voi olla spekuloimatta, että seuraava St. Vincent -albumi saattaisi olla jo millenniaalista electroclashista ammentava levy.

Jos St. Vincentin toista, ja varmasti suurimman osan yleisöstä kaikki odotukset jälleen täyttänyttä Flow-keikkaa täytyisi jostain kritisoida, voisi vaikutelmaa ehkä kuvailla kiireiseksi, kolhoksi ja liioitellun cooliksi. Vanhemman fanipolven saattaa uskoa toivoneen lisää kronologista syvyyttä kahden tuoreimman levyn materiaalin sijaan, sekä emotionaalista vaihtelua täysillä paahtamisen sijaan. Artistin eduksi on kuitenkin sanottava, että musiikki kantoi koko ekonomisesti esitetyn setin läpi sitä käynnissäpitävänä voimana.

Kaiken synteettisyyden ja poseeraamisen ohella Clark on enemmän kuin ne garynumanimaiset mallinuket, joista hänen tuotantonsa ajoittain tuntuu vaikuttuneen. Musiikki tuntuu olevan lähtöisin hänestä itsestään. Se on mekaanista ja kylmää, mutta samalla ihmisperäistä. Aiemmin samana päivänä Red Tentissä häikäisevän visuaalisen esityksen järjestänyt Fever Ray sai pohtimaan samaa kysymystä vastakkaiselta kantilta: onko musiikki jäänyt performatiivisuuden taustanauhaksi, keskittyäkö edes kuuntelemaan kappaletta, missaanko silloin jotain tärkeämpää?

St. Vincentin kohdalla osa täysin turhilta tuntuvista taustaprojisoinneista sekä lavarutiineista, siis juuri niiden alleviivaavasta puuttumisesta, saattoi hetkellisesti antaa keikasta ohuen, pinnallisenkin vaikutelman, mutta se ei hetkeksikään syönyt tilaa popkappaleiden tanssittavuudelta, rytmin välittömänä tuntuvalta koukuttavuudelta. Anne Clarkin kyky kuvittaa nuo piirtteet reaaliaikaisesti, uusintaa imagonsa ja esiintymisensä uuden materiaalinsa kuuloiseksi, ei ole estetisoitua koristeellisuutta, vaan hätkähdyttävä, montaa muuta artistia luontevammin toteutettu popspektaakkeli.

Lisää luettavaa