Joensuu 1685 on debyyttilevy, jolla soittaa hämmentävän itsevarma ryhmä todella taiten sävellettyä ja tuotettua kaunista äänivallirockia, kirjoitti Jussi Mäntysaari Rumbassa 17/2008.
Ruusut on sellaisen esteettisen taistelun etulinjassa, jolla ei ehkä ole merkitystä kovin monille. Mutta tuolle pienelle joukolle merkitys on sitäkin suurempi, kirjoittaa Niko Peltonen.
Koskaan rockin historiassa isolta kuulostava musiikki ei ole ollut yhtä epätrendikästä kuin juuri nyt. Mutta ehkä The Holylla ja suurella musiikilla noin yleensä on vielä toivoa, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Levyn äärellä ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on antenniton radio, jonka kanavanvalitsinta vääntämällä yritetään etsiä Low’ta, ja aina kun se löytyy, lähetys heikkenee ja katoa särisevään hälyäänien puuroon, kirjoittaa Jean Ramsay.
Puolentoista vuoden hautomisen jälkeen tarjolla on peräti noin varttitunnin verran aivan uutta Vartiais-musiikkia. Monologi on esillepanoltaan turhauttava alisuoritus ja hieman epätasainen levy, kirjoittaa Niko Peltonen.
”Tuntuu kuin Post Malone olisi toivonut läpilyöntiään vain päästäkseen leuhkimaan kalliin viinan juomisella ja sillä, miten kuumat bitchit yrittävät tehdä itseään tykö, mutta häntä ei kiinnosta”, kirjoittaa Niko Peltonen.
”Beyondlessin goottinen americana on musiikkia erämaan viimeiseen baariin maailman laidalle. Se tuoksuu sahajauhoilta, viskiltä ja hukatuilta viimeisiltä mahdollisuuksilta”, kirjoittaa Samuli Knuuti.
”Stranger Fruitin köykäiset blues-imitoinnit kuulostavat suunnilleen siltä, jos Lenny Kravitzin kaltainen keskitien farkkumainosrokkari olisi joutunut Darkthronen Fenrizin tuottamaksi”, kirjoittaa Mikael Mattila.
”Paikallisradiomainen rahvaanomainen 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun iskelmäsoundi ei lopulta sekään ole niin kaukana coolista cosmic discosta ja italovaikutteista”, kirjoittaa Joni Kling.